Tervetuloa lukemaan - siis vain lukemaan. Harmikseni Vuodatus.net hukkasi kaikki tämän jakson kuvat jonnekin sähkökatkon takia, enkä ole ehtinyt/jaksanut latailla kahden vuoden takaisia kuvia uudelleen. Pahoittelen kovasti omastakin puolestani!

 12.3.2010
 
Taitaa olla liian monta päivää sairauslomaa, kun ajatukset ehtivät kesälomaan ja nainen selailemaan nettiä. Yhtäkkiä uppoudutaan kodinvaihtosivuille. Haaviin jää kodinvaihtoloma, homeforexchange,  homelink, intervac. Intervac on sopivan maksullinen, mikä edesauttaa sitoutumista. Liittymismaksu on 80 euroa ja se siirtyy mukavasti netissä tilille. Hetken päästä olen tulostanut tervetulotoivotukset, säännöt ja ohjeet ja keksinyt nerokkaan salasanan, jolla pääsen selailemaan muitten ilmoituksia. Minne lähtisin? Mies haluaa etelään, eikä innostu Reykjavikista. Siellä olisi monta hyvää taloa ja maasturia tarjolla.
 
13.3.2010
 
Nyt pitää laatia ilmoitus omasta kodista. Käydään katsomassa, mitä muut ovat tehneet, erityisesti muut suomalaiset. Samaa näyttävät tekevän muutkin suomalaiset. Omalta sivulta näkyy, mistä maista niillä on käyty, ja jälkeen päin näemme tilastoista, että suomalaisia selailijoita käy meidän sivuillamme paljonkin, katselijoista noin 15% on suomalaisia. Uteliaisuutta vai mallien hakemista? Ei kai kukaan suomalainen tosissaan etsi vaihtoa Suomeen?
 
Kuvakulmien valinta maaliskuussa vaatii harkintaa. Kukaan ei tule tänne mistään, jos ikkunoista näkyy vain valtavia lumikinoksia. Valotetaan kuvia sen verran liikaa, että ikkunat ovat vain valoläiskiä. Turhat kamat piiloon kuvista, jotain tyylikästä esille ja keittiö siistiksi. Onneksi viime kesältä löytyy pari kesäkuvaa terassista ja etupihan kukista.
 
Esittelyteksti englanniksi syntyy ihan kohtuullisesti, ja ranskankielinenkin teksti löytyy kopioimalla toisten ilmoituksista sopivia lauseita sieltä täältä. Ranskaksi on pakko kirjoittaa, jos Ranskaan haluaa, ne ei lue englantia kumminkaan.
 
Päädymme laittamaan pääkuvaksi kuvan valoisasta olohuoneesta. Monet käyttävät talon yleiskuvaa, mutta maaliskuinen kuva ei houkuttele kesäkuun kävijöitä, eikä meidän talomme mikään unelmatalon näköinen ole muutenkaan.
 
 
Tältä esittelysivumme näyttää kokonaisuudessaan:
http://www.intervac-homeexchange.com/listings/39420 
 
15.3.2010
 
Valitaan huolellisesti kaksi ranskalaista kohdetta ja lähetetään viesti Intervacin sisäisen viestijärjestelmän kautta. Toinen ei vastaa ikinä, toiselta tulee melko pian vastaus, että tarjouksemme kiinnostaa ja he lupaavat palata asiaan pian. Googletamme Seten rannikkokaupungin maisemia innokkaasti ja jäämme odottamaan. Lomasuunnitelmat tuntuvat kertaheitolla todellisilta – näinkö helppoa tämä on?
 
19.3. 2010
 
Ei mitään vastausta. Miksi ne lupaavat, eivätkä vastaa mitään. Aloitamme uuden ja realistisemman rynnäkön. Etsitään kymmenkunta sopivaa kohdetta ja kirjoitetaan viestejä. Ei mitään ylimalkaisia ja lyhyitä, vaan sellaisia, missä osoitetaan kiinnostusta kyseistä paikkakuntaa kohtaan ja luvataan meiltä juuri sitä, mitä kyseiset ihmiset ovat hakemassa. Selitetään, miten juuri heidän pikkulapsensa voi nukkua meillä ihan niin kuin meidän lastenlapsetkin jne. Luontoihmisille kerrotaan luonnosta, taideihmisille kulttuurista. Kerromme ammattimme, jos se näyttää yhdistävän meitä heihin.
 
24.3.2010
 
Ainakin puolet jättää kokonaan vastaamatta. Miksi ne sitten laittaa houkuttelevia ilmoituksia nettiin, jos eivät viitsi edes vastata, kun kysyy, tulisiko ne Suomeen lomalle? Tai sitten Suomi vain on ihan tyhmä maa. Yksi ongelma on suomalaisten loma-aika. Haluamme lomalle kesäkuussa, eikä kukaan ole vapaana silloin vielä. Eläkeläisistä tulee hyvä kohderyhmä meille. Jäsenissä on paljon lapsiperheitä, jotka liikkuvat koulujen lomilla, siis myöhemmin kuin Suomessa.
 
25.3.2010
 
Joku malagalainen haluaisi tulla meille. Käydään innostunutta kirjeenvaihtoa ja sovitellaan päivämääriä, mutta lopulta tulee maili, jossa malagalaisen tuttavat Suomessa tarjoavat asunnon. Ei tarvita vaihtoa. Jollain kreikkalaisella olisi kiinnostusta myös, mutta me ei haluta elokuussa Kreikkaan. Omiin tiedusteluihimme tippuu kohteliaita kieltoja.
 
27.3.2010
 
Danke für Ihr Angebot! Wir haben es gelesen und es scheint uns, dass bei Ihnen ein sehr guter Platz wäre, um das uns bis jetzt unbekannte Finnland kennen zu lernen. – Jippii, lopultakin erittäin varteenotettava tarjous Sveitsistä. Pari innostunutta viestiä, ja asia on sovittu. Kuudes kesäkuuta saamme eläkkeellä olevan opettajapariskunnan meille ja lennämme itse Zürichiin ja sieltä sitten junalla Hitzkirchiin. Onneksi lähetin tiedustelun, vaikka sveitsiläiset hakivat vaihtokohdetta Ruotsista. Pääseehän Helsingistä joka päivä Ruotsiin, jos sinne haluaa.
 
  
 27.3.2010
 
Saman tien alkaa ankara valmistautuminen vaihtoon. Ihan ensimmäiseksi kaivan jostain saksan kieliopin ja otan sen työmatkalukemiseksi. Mikä hieno tilaisuus virkistää vanhoja lyhyen lukiosaksan alkeiskielitaitoja! Kirjeenvaihto käydään saksaksi totta kai. Helsingin turisti-infossa on kohtuullisen paljon saksankielistä materiaalia, joskin English rules.
 
28.3.2010
 
Kun suomalainen tapaa ulkomaalaisen, ainoa mieleen tuleva ajatus on: ”Mitähän se ajattelee minusta?” Jos kotiin tulee kaksi sveitsiläistä, koti on siivottava sisältä ja ulkoa. On. Mies ei ymmärrä, että on, mutta on se. Aloitettiin keittiön varastosta. Epäilijöille on hyvät perustelut: Totta kai pitää aloittaa siitä, kun siellä on niin paljon turhaa, että kun sen saa pois, voi monesta paikasta siirtää jotain sinne ja niin kohta siistiytyy joku muukin paikka. Kymmenen roskapussia käveli talon roskikseen. Seuraavaksi Mies valitti ulkovaraston siivouksesta, eikä ymmärtänyt, miten hiirenpapanoista vapautuminen edistäisi Intervac-toimintaa. No tietysti edistää, eihän sveitsiläiset saa nähdä suomalaisia hiirenpapanoita! Mitähän ne meistä ajattelisivat? Huomasin itse epäileväni toiminnan järkevyyttä, kun kiillotin Miehen mummun kapiohopeita. Lahjoitin ne oitis seuraavaksi näkemälleni perilliselle, etten kiillota niitä enää ikinä. Käytössähän ne eivät ole olleet koskaan.
 
Tuntuu siltä, että jotain olennaista Intervacista on jäänyt kertomatta minulle. Ennen kevätsiivous tehtiin muuten vain kevätväsymyksen ohella, nyt saattoi mitä tahansa perustella Intervacilla, ikään kuin se olisi jokin direktiivi. Vanhat verotuspaperit pois laatikosta, ruusupensas maasta pois ja valkoviinimarjapensas tilalle, vahvistimet ja soitinkotelot jätesäkkiin (onneksi ne ovat sentään vielä ulkovarastossa). Sukkia en sentään silittänyt, mutta talven lumimassan takia luokille painunut marjakuusi viritettiin taas kasvamaan tavalla, joka olisi aurinkokuningastakin miellyttänyt.
 
Mies vois vaikka lukea jotain fengshuista. Jostain pitää luopua saadakseen uutta ja ulkoinen järjestys johtaa sisäiseen. Mikä rauha ja järjestys meillä tämän prosessin jälkeen vallitseekaan!
 
15.4.2010
 
Kodinvaihto sivistää, se saa aikaan kysymyksiä, jotka vaativat vastauksia. Kuinka monta suomalaista kirjaa on käännetty saksaksi? 761 aikuisten ja lähes parisataa lasten kirjaa. Aika paljon. Etsin käännöskirjoja kirjastosta, ja kirjastonhoitaja keksii minulle näppäriä hakusanoja (von Finnischen…) Pasilan kirjastossa on eniten. Sveitsiläisiä käännöskirjoja en löydä, tietoni rajoittuvat Pikku Heidiin, joka sekin on ehkä saksalaista lainaa. Sveitsin yhteyksiä Suomeen sattuu silmiin: Mannerheim, Appenzeller –juustot, Karl Fazer, Jokeri-linjalla kokeillaan sveitsiläisvalmisteista ylipitkää nivelbussia ja meidän kadunkulmaan avataan sveitsiläinen kahvila ”Swiss Chalet – Sveitsin mökki”.
 
25.4.2010
 
Tuttu toimittaja näkee fb-päivityksestäni, että meillä on menossa hulluja lomasuunnitelmia, ja kysyy, voisiko tästä tehdä jutun. Joo, toki, naurattaa vain, miten kerron tästä vaihtopariskunnallemme. ”Suomalaisilla on niin harvoin sveitsiläisiä vieraita, että kun sellaisia tulee Suomeen, siitä tehdään juttu lehteen.”
 
3.5.2010
 
Miksei ne sveitsiläiset vastaa mitään? Ei moneen viikkoon viestin viestiä! Aikooko ne perua koko homman? Laitan pari varovaista kysymystä: ”Oletteko saaneet viestini?” Ja lopulta tulee vastaus, jossa kerrotaan, että lento ja hotelli on varattu. Haluavat tulla pari päivää ennen, kuin me pääsemme lähtemään, että heidän lomansa olisi vähän pitempi ja sovitaan, että ovat pari yötä ensin hotellissa. Oikein hyvä ajatus, ehditään nähdä ja tutustua samalla. Huokaistaan helpotuksesta, tämä on sittenkin totta,  ja jatketaan kodin siivousta kaappi kaapilta. Vanhat mausteet lentävät roskiin, kun tulija on kotitalousopettaja, ja tyhjenevien puurohiutaleitten tilalle ostetaan luomua. S-marketista uudet paistinlastat ja pullasudit ja siivilät ja tiskirätit. Kaikki tulee mieleen, kun kotia katsoo sveitsiläisten silmin.
 
25.5.2010
 
Epätoivoisesta yrityksestä huolimatta ihan kaikkea ei ehdi siivota. Tyynyt, peitot ja petauspatja on pesty, Tytär on pessyt ikkunat, kylppärin ja jääkaapin ja sulattanut pakastimen, Poika ja Miniä ovat pesseet matot ja vielä muutaman ikkunan ulkoa päin.
 
 
 
Kesäkukat on ostettu ja istutettu, terassi ja terassin kalukkeet öljytty. Tiedän, tiedän, tiedän, että stressaan jo liikaa, mutta en pysty lopettamaankaan.
 
3.6.2010
 
Koulun päättäjäisviikonloppu vie voimat ja ajan. Itken enemmän kuin siivoan. Huomenna he tulevat! Haetaan vielä lisää kirjoja kirjastosta. Nyt on noin metri saksankielistä luettavaa. Paasilinnaa, Hotakaista, Tervoa, Leena Lehtolaista, Anna-Leena Härköstä, Mika Waltaria, Hannu Raittilaa ja jopa Kaari Utriota. Ja jotain, mitä en tunnista itsekään.
 
4.6.2010
 
Seistiin lentokentällä ja odotettiin ihmisiä Blue1:n lennolta. Olin ihan hermona. Kysyin Mieheltä, eikö sitä hermostuta. Kuulemma ei. Sitten kysyin, mitä se aikoo sanoa niille ja se sanoi, että ei mitään. Ei tietenkään! Mies on viettänyt kesiä Saksassa ja harrastanut kieltä ja sitten minun pitää yrittää puhua smalltalkia ja isompaakin, vaikka en oikeasti osaa mitään. Me aina selitetään saksaksi: ”Ich rede viel und verstehe nichts. Er versteht alles, aber sagt nichts.” Ja näin se on aina vaan ja minua hermostuttaa ja Miestä ei.
 
Ja yhtäkkiä siinä kaksi sveitsiläistä kävelee meitä kohti hymyillen ja kysyy meitä etunimillämme. Mistä ne niin heti tunnisti? Ainoa kuvakin, jonka olen heille lähettänyt on Miehestä pääsiäisjäniksenä, joka piilottelee suklaamunia meidän takapihan puskiin. Mutta ehkä Mies on sitten siellä lentokentälläkin niin pääsiäisjäniksen näköinen.
 
Vieraat pahoittelevat, että istuivat lentokoneessa sillä puolella, mistä näkyi vain metsää ja merta ja saaria, eivätkä he nähneet kaupunkia kunnolla ollenkaan. Emme heti edes ymmärrä, emmekä sitten raatsi kertoa, että ei siltä toiseltakaan puolelta mitään kaupunkia olisi näkynyt. Helsinkiin laskeutuessa näkyy vain metsää. Suomessa on vain metsää! Ehkä he vielä ymmärtävät itse.
 
Mies ajaa vieraat hotellille ja heittää minut matkalla ylioppilasjuhliin. Valmistujien halailun jälkeen lähdetään sveitsiläisten kanssa syömään ravintolaan. Vieraat ovat jo tutustuneet Helsinkiin kiertämällä ensi töikseen Töölönlahden. Tosi kivoja ihmisiä! Vertaillaan lastenlapset ja koulukokemukset, katsotaan heille vähän vinkkejä lauantain ja sunnuntain nähtävyyskierrokselle ja sovitaan, että tavataan sunnuntaina. Harmi, että meidän viikonloppumme ohjelma on täynnä koulunloppumisohjelmaa.
 
5.6.2010
 
Voi miten konkreettista tämä nyt on! Viime silaus kodille - siis aivan epätoivoista! Mies on juhlissaan. Meillä ei ole ikinä kiillotettu ruokailuvälineitä teräskiillolla, mutta nyt on. Miniäehdokas silitti pussilakanat, kun äitini tuli yökylään nuorimman ylioppilasjuhliin, ja nytkin ne silitetään. Miesei usko, että pitää silittää ja kiillottaa, mutta ihan varmasti pitää. Olen aivan varma, enkä ehdi pakata omia kamojani ollenkaan.
 
6.6.2010
 
Jos joku on lähdössä lomalle, istuttaako hän viime tipassa vielä viinimarjapensasta puutarhaan tai laittaako lintuverkkoa mansikoitten suojaksi tai hakeeko soraa parvekekukille? Nyt nämäkin kummallisuudet on nähty, Mies tekee vielä nämä, kun itse lähden hakemaan vieraita. Sitä ennen heille on käyty kollegalta lainaamassa kävelysauvat, kun omissa olikin puutteita, ja pesty auto. Ja ostettu kaupasta kalakeittoainekset, viiliä, lakritsia ja karjalanpiirakoita.
 
Vieraat syövät kalakeittoa ja ruisleipää ja suomalaista emmentalia ja sitten katsotaan kaikenlaisia karttoja. Porvoo olisi kiva? Onko Naantali liian kaukana? Tampereelle ajaisi alle parissa tunnissa. Viikkiin voi pyöräillä, Espoon rantaraitille voi viedä pyörät auton perässä, Keskuspuisto ja Munkkiniemi-Karhusaari-Lauttasaari-Hietaniemi –pyöräreitit katsotaan myös. Ruokaa voi ostaa Käpylän Mustasta Pekasta tai Hakaniemen hallista tai Stockan herkusta tai vaikka S-marketista, suomalaista muotoilua saa Marimekosta, Pentikiltä, Aarikalta, Iittalasta tai Artekista ja Kiasman nähneet vieraat neuvotaan Ateneumiin ja Sinebrychoffille. Lopulta vieraat tuntuvat kiinnostuneilta tietämään, mitä tehdään, jos karhu tulee vastaan ja tulevatko sudet ja ketut pihapiiriin, ja me yritetään kertoa asiallisesti eikä naureta. Juha käy totuttelemassa herran automaattivaihteiseen autoon ja minä näytän rouvalle keittiön.
 
Tyttären perhe tulee hakemaan meitä ja tavaroitamme ja niin lähdemme. Olemme heillä viimeisen yön ja vävy ajaa meidät kentälle aamulla. Vieraat jäävät istumaan meidän nojatuoleihimme. Vähän ennen puolta yötä tulee Juhan kännykkään hälytys: ”Teille on mahdollisesti murtauduttu.” Eivät tainneet ihan ymmärtää, miten hälytyksen koodi näpytellään. Ja aika myöhään ovat ehkä olleet liikkeellä. Ihastelivat Suomen valoisuutta, joten ehkäpä kävivät vielä kävelyllä.
 
 
7.6.2010
 
Pitkän päivän illalla.
Ensimmäinen Intervac- päivä takana. Matka sujui ongelmitta, kunhan ensin päästiin matkaan. Helsingissä kuulutettiin aamulla, että kone oli ylibuukattu ja kolmen ihmisen täytyisi jäädä koneesta pois. Puolessa tunnissa löytyi uudelleen reititettävää väkeä, ja päästiin pikkukoneella matkaan.
 
Zürichissä ostettiin junaliput Hitzkirchiin. Ensin hirvitti, että matkalla piti vaihtaa laukkujen kanssa kaksi kertaa, mutta sveitsiläinen täsmällisyys ja ohjeistus on huippuluokkaa! Suoraan junasta junaan, vaihtoajat juuri sopivat, että ehti kävellä toisesta toiseen. Matkalta soitin naapurille, että tulkaa hakemaan, kohta ollaan perillä. Kaksi paritaloa, neljä ystäväpariskuntaa. Ovat itse rakentaneet talonsa ja asuneet 23 vuotta samassa pihapiirissä. Kollegat keskenään. Ja edelleen ovat kavereita, heillä on oma lauluyhtyekin. Kyllä sveitsiläiset osaavat. Kaiken lisäksi täällä on niin siistiä, että täytyy ottaa sanani takaisin siivouksen tarpeellisuudesta. Ei roskan roskaa, vintin pahvilaatikotkin järjestyksessä. Ilmankos heitä ei oikein Kiasma miellyttänyt.
 
Tutustuttiin jalkaisin paikkakuntaan. Tämä on kyllä päivässä suoritettu, huomenna täytyy lähteä Luzerniin ja jatkaa täällä vain vuorikiipeilyä, polkupyöräilyä ja patikointia. Iso katolinen kirkko, yksi ruokakauppa, pari kahvilaa ja kaunis hautausmaa. Ja hirveästi poliiseja! Kaupassa, kaduilla, pyöräilemässä, kävelemässä. Miksi?
 
 
 
 
 

 Jess! Aamulla herättiin ilman herätykellon pirinää.

Koska oli lämmin päivä tulossa, lähdimme junalla Luzerniin. Matkalla bongailtiin alppimaan tärkeiksi kokemia mainoksia.

Kerrankin Rouva ei ollut tutustunut koko kaupungin tarjontaan etukäteen, vaan Hauptbahnhofin infosta haettiin prosyyrit ja suunnistettiin ulos. Joku vanha silta siellä herätti turistien miekenkiintoa, itsekin kiinnostuin niin paljon, että otin kameran esille.

Kapellenbrücke on se silta, joka on jokaisessa Lüzernin brosyyrissä, joten siitä löytyy kyllä paljon lisää kuvia, jos katsoa tahtoo. 

 Altstadtissa etsittiin sopiva kahvipaikka, mutta ei raatsittu ostaa mitään muuta kuin kahvia. En enää ihmettele ollenkaan sitä, että Sveitsi on vanhan maailman rahakeskus. He osaavat ottaa tavallisesta kahvikupistakin melkein 10 frangia (1 frangi on suurinpiirtein sama kuin 1 dollari) ja Koop- kaupassa roikkunut Saarioisten roiskeläppä maksoi enemmän kuin Suomessa pöytään tarjoiltu pizza.Sveitsiläiset laittavat siis turisteilta ansaitsemansa setelitukot pankkeihinsa.

Järvi kutsui risteilylle ja kierreltiin lahtea etsien sopivaa risteilyntarjoajaa.

Satamassa siipirataslaiva huudatti torveaan lähdön merkiksi. Nostosiltaa jo hilattiin laivaan. Kysyin perämieheltä, pääsisikö tällä laivalla Luzernista Weggikseen. (Tässä vaiheessa pitää kirjoittaa Googleen tai Youtubeen Julia Migenes "Von Luzern auf Weggis zu" sekä jodlata mukana. Tai jos osaa laulun suomennetun version Luzernista Weggikseen, voi laulaa ihan omaksi ilokseen ja muiden ei.) Tämä oli ainoa tunnettu syy lähteä tänään tälle retkelle. Nyökkäyksen jälkeen ryntäsimme laivaan ja hieno reissu se olikin. Maisemakuvia oli neljänkymmenen minuutin matkalta kummallakin kymmeniä.

 

Tässä kohdassa kaikki, jotka tuntevat kyseisen sveitsiläisen kansanlaulun, joutuvat siis jodlaamaan, ennenkuin saavat lukea eteenpäin.  Weggiksessä sitten taas suoraan laivasta umpimähkään kiertoajelulle, joka oikeasti oli eläkeläisten kuljetus alueen hotelleihin. Siltäkin matkalta oli pakko ottaa kuvia.

 

 Ravintolan listassa oli pakko tyytyä salaattiin. Valitsin Weggiksen tellerin, jossa luvattiin myös kinkkua ja salamia. Aika monta syömiseen liittyvää ainesosaa siinä lautasella kyllä olikin, mutta epäilin kyllä, että siinä oli vain lisäkkeet, ei sitä, minkä kanssa se piti syödä. Aila muistutti, että eilen vielä olin hehkuttanut kolmen ällän lomasuunnitelmaani (Liiku-Laihdu-Lepää) ja ehdotti, että syön ja sitten vasta päätän, olenko nälkäinen vielä.  

 

Kaksi salaattia, vesi ja pienin olut maksoivat  enemmän kuin viime perjantaina Crowne Plazassa illallinen jälkiruokineen. 

Salaatin jälkeen ei enää kauan tarvinnut odottaa, että höyrylaiva liukui satamaan ja matka takaisin Lüzerniin oli ihan yhtä hieno kuin menomatkakin. 

 

Junamatkalla takaisin mietimme, pitäisikö lähteä huomenna Liechtensteiniin, vai ottaa kävelysauvat ja sauvoa ympäri kylää. Saa nähdä. 

 

 Lomanvietto on parhaimmillaan liikkumista ja kiireetöntä pysähtelyä silloin kun siltä tuntuu. Juuri sellainen oli tämä päivä. 

Talossamme on neljä kerrosta. Alakerrassa on ateljee ja huoltotiloja, sisääntulokerroksessa keittiö, oleskelu ja terassi, välikerroksessa tietokonehuoneemme ja kylppäri ja ylimmässä nukumme kattoon kiinnitetyn taivaan alla. Isäntämme on kuvataideopettaja ja taiteilija ja itse rakentanut talonsa. Neljä kerrosta vaatii totuttelua. Kamera on lähtiessä väärässä kerroksessa, suihkussa on kätevintä käydä jo matkalla kahvinkeittoon. Näin askelmittariin kertyy ensimmäiset viisisataa loma-askelta jo ennen kuin ollaan talosta ulkona. Ja sitten vielä kastellaan talonväen kukat.

Tänään uskaltauduttiin ottamaan käyttöön myös vaihtoauto. Juha peruutti auton tallista, laitettiin kartta tavaratilaan ja Juha harmitteli, että ei tullut aikanaan Legolandissa ajaneeksi ajokorttia, vaikka Tuukka ajoi. Isäntäväki oli jättänyt autoon huomaavaisesti lapun: Achtung DIESEL tanken.

Saatiin navigaattori ymmärtämään, että kohteena on Muri ja keksittiin sieltä joku sopiva osoite. Kirchstrasse ei toiminut tällä kertaa, mutta joku sinne navigaattoriin upposi ja lähdettiin ajamaan.

Minulla on uusi toinen nainen. Vähän se on kulmikas ja kovaääninenkin, mutta nopea käänteissään. Ensimmäisellä naisella taitaa olla alunperin muuten aika vaaleat hiukset: aamukahvilla hän totesi, että yöllä on varmaan satanut, kun lätäköissäkin on vettä. Ja myöhemmin samana päivänä päivitellessään veden korkeutta Reuss- joessa: "Vesihän ulottuu ihan rantaan asti."

Mäkeä ylös, kiemuraa oikeaan ja vasempaan ja mäkeä alas ja Murissa näkyi kotoisa Coop, jossa oli kaupalle luonteva ilmainen parkkihalli. 

 

Varsinainen pääkohde oli kuitenkin Murin luostarin kirkko, joka piti nähdä. Nuorisopastori oli ryhtynyt seuraamaan aikaansa ja kehitellyt saarnastuolin pyöriväksi (vrt. Pyynikin kesäteatteri, jossa katsomo pyörii). 

 

Kirkko oli muuten kyllä kovasti näkemisen arvoinen. Mistä kummasta näitä hurjan komeita kirkkoja tulee jokaiseen keskieurooppalaiseen pikkukylään! Tätäkin kirkkoa oli meidän lisäksemme katselemassa samaan aikaan kolme opastettua ryhmää. 

Luostarin kirkon lisäksi kylässä oli toinenkin katolinen kirkko. Kiipesimme sinnekin, mutta se oli huomattavasti vaatimattomampi ja modernimpi. Ellei krusifikseja olisi ollut, olisi voinut kuvitella olevansa luterilaisessa kirkossa. Kirkonmäki oli taas kaunis ja viimeisen päälle hoidettu. 

 

Istahdettiin ja oltiin ihan rauhassa, kuunneltiin lintuja ja nautittiin auringosta. Loman raukea hetki.

Eikä meillä mitään kiirettä ollut seuraavaankaan kohteeseen. Isäntäväkemme oli ehdottanut, että Murista olisi lyhyt matka Reuss-joelle patikoimaan, uimaan tai jopa melomaan. Parkkipaikalla arvottiin, kumpaan suuntaan lähdettäisiin. Joen yli oli siltoja muutaman kilometrin välein ja valittiin lyhin mahdollinen matka, noin viiden kilometrin reitti. Joen pinta oli korkealla, joenrannan kävelyreitti ei paikoin soveltunut kävelyyn, mutta edettiin rauhassa ja bongailtiin kaikkea kaunista. 

Tehokkaat sveitsiläiset ovat kirjoitelleet viittoihin kummallisia aikoja, ilmeisesti viitaten siihen, missä ajassa kollegamaratoonarit selviäisivät vaelluspolusta. Brücke Ottenbach 25 minuuttia tarkoittaa lähes tuntia meikäläiselle. Ehkä kamera painaa. 

Muunlaiset viitat kyllä olisi pitänyt ottaa todesta. Tässä niistä yksi, jota ei otettu todesta, kun ei oikein tiedetty oliko vesi hoch vai voisiko se olla vieläkin höher. 

Ja niinpä siinä sitten kävi, että ensin oli tiellä tulvivia lätäköitä, jotka vielä pystyi kiertämään, mutta sitten polku loppui suoraan virtaavaan jokeen, ja kiertotie piti löytää puskien läpi. Jälkeen päin ajatellen olisi kannattanut kävellä puoli kilometriä takaisin ja uskoa kylttiä. Olisi ollut vähemmän naarmuja ja nokkosenpolttamia säärissä ja käsivarsissa. 

 

Päästiin sieltä puskista kumminkin, vaikka kanoottivaraamon miesporukka katsoikin säälien meidän hikistä ja naarmuuntunutta olemusta. Syötiin parkkiksella Coopista ostetut mansikat, joita Juha oli kantanut koko matkan repussaan ja ajettiin hienojen maisemien kautta kotiin. Naapurit näyttivät vähän omituisilta, kun kysyivät, missä olimme olleet ja oliko ollut kivaa. Kerrottiin toki niin paljon kuin minä pystyin. Juha olisi pystynyt paljon enempään, mutta kun se ei puhu. Ei ole kuulemma asiaa. Siitä olin tänään eri mieltä. Olisi se voinut selittää, mistä minun käsivarressani olevat verinaarmut olivat peräisin. 

Kun käsissä kolme kassia, selässä reppu, autonavaimet suussa, jalat nokkosenpolttamina ja nälkä, ei ensimmäisenä tule switzerdutchiksi mitään pikkukivaa mieleen.

Muutenhan täällä on kovin kotoista: bussissa ja junassa kaikki istuvat hiljaa ja jos mahdollista, omalla penkillään. Vastaantulijat raitilla tosin tervehtivät, en ymmärrä miksi.

Autoilijatkin ovat kohteliaita: kun ajan jyrkkää mäkeä ylös, aivan takapuskurissa on avulias kanssa-autoilija, joka haluaa varmistaa, että jos mersusta loppuu puhti, puskurista voi aina työntää auton mäen päälle.

 

 

 

 Tälle päivälle oli lupaavasti tarjolla liikuntaa. Olen kokeillut Pilatesta koulussakin, ja kun Aila ehdotti, että tämän päivän kohde olisi Pilates, niin ajattelin, että mikäpä siinä, voi kai sitä täälläkin. Yllätys olikin sitten vastassa Alpnachstadin asemalla, kun pyydettiin umsteigen ja piti ostaa uusi lippu uuteen junaan. Päätä huimasi, kun hinta oli 50 euroa per nenä. Vielä enemmän alkoi huimata, kun näin, millä sinne Pilatekseen mentäisiin ja että se olisikin Pilatus ja vuori, eikä mitään syviä lihaksia kiinteyttävää ollenkaan. 

Hammasratajuna tai oikeammin erillinen vaunu jyysti reilun 2000:n metrin korkeuteen 32 minuuttia ja alaspäin tullessa siihen menisi 42 minuuttia. Alas tullaan varovasti sähkömagneettisten jarrujen kanssa. Alas olisi ollut muitakin vaihtoehtoja, esimerkiksi polku tai bajamaja, mutta ne eivät tulleet kysymykseen sitten alkuunkaan, joten uusi 42 minuuttia oli vielä edessä. 

Ylhäältä katseltiin, kun vaunut toivat yhä uusia uhreja vuoren huipulle. 

Vaikka tunnelma näin korkean paikan kammoisen näkökulmasta ei paras mahdollinen ollutkaan, täytyy kyllä sanoa, että nämä maisemat kannatti nähdä. Kyllä sveitsiläiset tietää, että turisti maksaa viisikymppisen siitä, että tänne pääsee. Otin kuvia itsekin, mutta sopivan kaukaa kaiteiden takaa.

Aila otti ne kuvat, missä ei näy kaiteita.

Ja yhteen kuvaan se suostutteli minutkin. Ilme ei kuulemma kelvannut, mutta enempää en tässä tilanteessa lähtenyt hymyilemään. Ei irronnut.

Paluumatka oli pakollinen. Aila roikkui osan matkasta ikkunasta ulos ja etsi sopivia kuvakulmia.

Tämän kaiken kukkuraksi oli valittava halpa ruoka paikallisessa aseman buffetissa. Taas oli tunne, että söi pelkät lisukkeet, vaikka mozzarella ja tomaatti hyviä olivatkin. On tämä arvokas maa. Kaksi salaattia, vesi ja pieni olut yhteensä 27 euroa. Onneksi on tämä kodinvaihto, jossa aika paljon tulee ilmaiseksi, jos ei nimittäin sille kodin siivoamiselle koko kevään ajan laske mitään tuntipalkkaa. 

Luzernissa oli vielä yksi kauppa, josta piti hakea duplojen kokoisia nuottipalikoita, nekin hirvittävään hintaan, mutta ne jäivät viimeksi sillälailla huutelemaan näyteikkunasta, että paras ne oli ostaa pois, kun mieli teki. 

Sitten tehtiin kiertoajelu kävellen ja poikettiin jesuiittojen kirkkoon, joka olikin nimen tuottamasta mielikuvasta huolimatta sangen kaunis. 

Sama kirkko vielä ulkoa päin. Reuss- joki on täälläkin hyvin korkealla, mutta onneksi sentään ei ole semmoisia tulvia kuin aamu-uutisissa Varsovasta nähtiin. Katsottiin Ylen Areenalta ihan kotimaiset uutiset.

Turisteille tarkoitetuissa viitoissa esiintyi usein Löwendenkmal ja ajateltiin, että se on jotain, mitä pitää nähdä. Ei oikein tiedetty, miksi, mutta tarkistin äsken googlella ja se on joittenkin urhoollisten ja uskollisten sveitsiläisten kunniaksi tehty. Tärkeän nähtävyyden tunnistaa toki myös matkamuistomyymälöiden paljoudesta alueella.

Tultiin tänään aika myöhään kotiin, mutta olipa Ailan askelmittarissa tarpeeksi askeleita.

 

 

Aamu alkoi perheen uutisilla. Jippii! Onnittelut Sampolle laulumusiikin opiskelupaikasta ja Tuukalle syntymäpäivän johdosta!

Aamulla soi ovikello kesken aamupalan. Ovella olevan rouvan amerikkalais-suomalainen ystävä oli matkustamassa Helsinkiin huomenna ja kuulemma tunsi myös meidän vaihtarit ja oli kiinnostunut meidän osoitteestamme. Rouva oli kadun toiselta puolelta ja kehui, että ei ole koskaan tavannut ketään suomalaista, joka puhuisi yhtä hyvää saksaa kuin me. Se kuulosti kohteliaisuudelta, mutta olikohan rouva ikinä tavannut muita kuin tuon amerikkalais-suomalaisen, joka siis kai ei puhunut saksaa. 

Kesken aamupalan meille tarjoutui tilaisuus tutustua myös kompostiin ja kasvimaahan. Siinä yksi kupillinen kahvia jäähtyi, mutta kasvimaa totisesti pelastaa ruokabudjettimme tässä kalliissa maassa. Löytyy kaikkea kyssäkaalista kesäkurpitsaan ja villirucolaan. Vadelmat ovat kypsymässä myös. Ja ehkä unikkoja ja sormustinkukkia voisi myös annostella johonkin, ainakin valokuviin, oli ne komeita.

Kompostinesittelijä oli paikallisen koulun bilsanmaikka ja hänenkin poikansa opiskelee musiikkia ja mies on musiikinopettaja, joka soittaa oboeta. Juha oli kyllä jo eilen aamupalamme taustamusiikista tunnistanut oboen. Aika paljon ymmärrän jo saksaa, vaikka kasvien tunnistus kyllä perustui enemmän ulkonäköön kuin nimiin. 

Paikallista kansanmusiikkia ei voi välttää missään. Eilenkin oli Pilatus- vuorelle yli 2 km:n korkeuteen roudattu haitaripartio. Kaikilta ei oikein soitto vielä sujunut, koska vähän väliä joku kiljaisi, niin kuin sormet olisivat jääneet palkeiden väliin.

Ja aamukahvilla kuultiin naapurin saaneen mahapianistin klarinettiaan säestämään. Kuulemma täällä on joka kylässä oma kansanmusiikkiyhtye, ja vielä joka puolueella omansa. Linnut taitavat vielä olla puolueettomia, koska laulavat korkeelta ja kovaa koko ajan. Samoin kaskaat ovat poliittisesti valveutuneita, tänäänkin ne sirittivät koko matkan linnan pihalle asti.

Sitten tuli kolmas naapuri, joka oli jo saanut kortin Suomesta meidän vaihtareilta ja kuullut, että kaikki menee hyvin. Tämä kolmas naapuri näytti, miten sveitsiläinen kahvinkeitin toimii. Hyvä, että näytti, mutta ei toimi meillä - Jaakko tai Tuukka varmaan tykkäisivät, mutta me ei ikinä totuta muuhun kuin perinteiseen suodatinkahviin, jota me on täällä jo suodateltu termospulloon, kun ihan normaalia kahvinkeitintä ei ole. Oli se näytekahvi aika vahvaa. Tämähän suomalainen perinteinen asenne on, vain Juhlamokka kelpaa. 

Ihan kivaa siis tämä kodinvaihto. Saadaan lisäbonuksena naapurit ja kasvimaa. Ja saadaan itse keittää aamukahvit. Tänään pesin ekan koneellisen pyykkiäkin. Naapureilta kuultiin selitys ensimmäisen päivän poliisivilinäänkin. Paikkakunnalla on iso poliisiopisto.

Lisäbonuksena tulivat myös polkupyörät. Pitää vain totutella jalkajarruttomaan versioon, eikä ainakaan tänään käyty vielä kovin pitkällä, kun satula on kovempi kuin omassani, ja jonkinlainen itsesuojeluvaisto iski kesken matkan. Pidettiin kiva evästauko paikallisella uimarannalla. Kokeilin veden lämpötilaakin. Ei tehnyt mieli uimaan ja kahlaamiseenkin olisi ollut kiva omistaa uimatossut.

Itsesuojeluvaisto sen sijaan ei pelannut, kun lähdettiin pyörällä Schloss Heideggiin. Se näytti olevan niin lähellä, lyhyen matkan päässä rinteessä, mutta me alppimaahan tottumattomat emme tienneet vielä kaikkea.

 Ennen kuin pyörät oli talutettu ylämäkeen, oli kyllä pidetty jo muutamakin hengähdystauko. 

Schloss  oli kyllä nätti, ruusuja joka paikassa ja vaikka näitä näkymiä ei eilisiin vuorinäkymiin voikaan verrata, niin ihan itse noustuna nämä kyllä palkitsevat. Ja paluumatka oli alamäkeä jarruttomalla pyörällä. Kotona ehjinä kumpikin. 

 

 Meidän isäntäväki on jättänyt meille listan paikoista, jotka pitää suorittaa. Tälle päivälle arvottiin Rigi-vuori ja pienen sähläilyn jälkeen tajuttiin, mitä heidän vihjeensä vuoren ilmaisesta suorittamisesta tarkoitti. Käytiin nimittäin ensin katsomassa paikka, mistä sinne lähti köysissä roikkuvia bajamajoja ja pyörrettiin heti pois. Siirrettiin navigaattoriin nimi Seebodenalp ja johan löytyi. Löytyi 11 kilometriä kiharaa, joka vei vähän yli kilometrin korkeuteen ihan ilmaiseksi, kunhan vain ajoi kaiteetonta ja kapeaa tietä ihan itse. 

Mutta onhan Juha näitä ajanut ennenkin, tosin omalla autolla, ei millään pikkuisella dieselmersulla, jonka taustapeili on sveitsiläisisännän mukaan ihan sillä korkeudella, mistä Juha katsoisi eteenpäin. Tultiin siis onnellisesti Seebodenalpenin parkkipaikalle, missä oli hurjasti väkeä. Väkimäärä paljastui hääväeksi ja nähtiin morsiankin. 

Paikalla oli kartta, minkä perusteella voi valita itselleen sopivan wanderervegin ihan vapaasti. Me laitoimme parkkimittariin vain kolmen tunnin kolikot, joten jouduimme päätymään 25 minuutin panoraamatiehen. 

Ei se mitään haitannut, panoraamat olivat niin hyviä, että ei niitä olisi yhtään pidemmältä reitiltä tarvinnut edes etsiä. 

Tällä reitillä oli lisäbonuksena myös lehmiä, joiden kellot muodostivat sellaisen klusterin, että Juha piteli korviaan. Laitumia oli peräjälkeen, eli niistä ei juuri eroon päässyt. 

Aila kertoi, että lehmillä on kellot kaulassa sen takia, että jos joku karkaa, se on helpompi löytää. Mielestäni vain sen karkailevan lehmän kaulaan voisi laittaa kellon. Linnutkin herkesivät laulamasta, kun eivät tienneet, mihin väliin olisi äänensä tuikanneet.

 

 

Ja vaati se kulkeminen pikkuisen rohkeuttakin näin tottumattomalta.

Juha ei ollut ihan vakuuttunut siitä, että sekä lehmien että vaeltajien tarpeet tulisivat parhaiten tyydytetyiksi samoin resurssein, mutta näin ovat sveitsiläiset asian ajatelleet. 

Toisessa päässä reittiä oli sitten pukkeja, jotka käyttäytyivät vauvaikäisinä jo oman lajinsa mukaisesti, eli puskivat toisiaan.

 

 

Muuten tämä alppireitti sopi meille ihan loistavasti, korkeuserot olivat hallittavissa ja sandaalit lähes riittivät, kun välillä putsasi vähän kiviä pois. Meno oli reipasta. 

Juha oli innoissaan päivän eläimistä, kun löysi vielä senkin lehmän, jonka maidosta sveitsiläinen suklaa tehdään.

Yksi ilonaihe Juhan päivään oli vielä sen uusi toinen nainen, joka kuulemma on paljon selkeämpi kuin mikään edellinen. Antaa ihan yksiselitteisiä kuviakin. Kolmiulotteiset kaistanvaihtokuvat kyllä ovatkin ajaessa avuksi.

Tekniikka on mukavaa, mutta itse tarjoilen mieluummin lukijoille päivän ruusun: Tämä on se väri, jonka vielä joskus itse hankin.

 

 Sateinen päivä. Naapuri sanoi, että sveitsiläisten mielestä sää ei koskaan ole huono, vaatevalinta voi olla väärä. Silitettiin siis aamulla mustia siistejä vaatteita ja mentiin kirkkoon. Juha uskaltautui laittamaan Jokapojan, vaikka raitapaita on joissain maissa herättänytkin kommentointia (yksi belgialainen nuori mies kysyi, mistä tuo mies on karannut.) Katolisessa kirkossa oli konfirmaatiojumalanpalvelus, mikä olikin mielenkiintoista seurattavaa. Lapset olivat meikäläisittäin aika pieniä, mutta uskonsa tunnustivat ja saivat ensimmäisen ehtoollisleipänsä vanhempien kanssa. 

Laulutkin olivat kovasti tuttuja. Saa liekin syttymään jo pieni kipinä...

Päivä jatkui sateisena ja me valitsimme päikkärit ja päätimme käyttää päiväkahvilla isäntäväen meille sadepäivän varalta jättämän pikkupaketin. Tää kodinvaihto on hauskaa. Tullessamme meitä odotti pöydällä kaksi viinipulloa, suklaalevy ja tervetulokortti hyvin siivotun kodin lisäksi. 

Askelmittari huuteli vajausta ja syötimme navigaattoriin nimen Müswangen. Sieltä oli Wanderweg-viitoitus Horbeniin, 1tunti ja 10 minuuttia ja sateesta huolimatta se tuntui ihan sopivalta. Olihan meillä taas oikeat vaatteet, lenkkarit ja mulla anorakki ja Juhalla Clubihuppari, jonka selässä lukee Club For Five Isä. Ihan Horbeniin asti ei ehditty, oltiin näköetäisyydellä, kun oli mennyt aikaa noin puolitoista tuntia ja päätettiin vain lähteä takaisin. Matkalla ihmeteltiin tulitikkulaatikon kokoisia etanoita, joita on myös meidän puutarhassa. Ei oikein tiedetä, mitä niille tehtäisiin. Jos ne olisivat Helsingissä, hävittäisin ne oitis, mutta entä jos sveitsiläiset pitävät niitä lemmikkeinä ja harmistuvat puutarhanhoidostani? 

Sveitsiläiset on muutenkin melkein masentavia. Vai onko joku joskus nähnyt Paloheinän lenkkipoluilla ihan tasaiseksi ladottuja puupinoja?

Ja säilyisivätkö tällaiset mietelauseet lenkkipolun varrella ilman tuhruja? Näitä oli yhdellä pätkällä monta, eri aiheisia. Tässä kyltissä oli eri uskontojen ohjeita lähimmäisenrakkaudesta.

Ja mitä tapahtuisi Suomessa näin komeille koirankakkapusseille? Täällä ei todellakaan näy koirankakkoja missään, näitä pussitelineitä kylläkin. 

Päivän ruusu lukijalle on tänään täynnä sadepisaroita: 

 

 

 Alkoi arkisesti. Hävitin seitsemän etanaa puutarhasta fb:ssä saamieni ohjeiden mukaisesti. Juha heilautti kaurahiutaleita keittiön lattialle, joten siivottiin. Vietiin biojätteet kompostiin. Keräsin kasvimaalta lehtisalaattia ja kyssäkaalin ruoaksi. Ihan lomalla siis. 

Jatketaan illalla, kun on ensin keksitty, mihin tänään mennään. 

______

Keksittiin isäntäväen jättämästä listasta Ballenbergin ulkoilmamuseo, johon on hilattu vanhoja rakennuksia pitkin Sveitsiä. Googlemapsista ajo-ohjeet ja aika-arvio 1t 12 minuuttia. Ei ihan riittänyt, kun valokuvaajan takia piti pysähtyä ja jossain välissä pitää termarista kahvitaukokin, kun sattui sopiva järvi ja penkki paikalle. 

Matkanteko on täällä kovin helppoa. Jos ei ensimmäinen naiseni lukisi tätä blogia jatkuvasti, sanoisin, että olen lähes rakastunut toiseen naiseeni. Tunnelissakin se tietää, mihin mennään ja vaikka se näyttää siltä, että se ei voi tietää, se on silti oikeassa. Kuvat kertovat.

Museoalue olikin niin laaja, että sinne kannatti ostaa kartta. Kartan mukaan reitti olisi kestänyt neljä tuntia, mutta nyt me oltiin nopeampia, alle kolmessa tunnissa selvittiin, kun ei käyty sisällä oikein missään taloissa. Sisällä olisi ollut jos jotakin näytöstä, hatuntekemistä, silkkinauhojen punontaa, veistoa, oluen panemista sun muuta, ja opettajat olivatkin huomanneet hyväksi tuoda tänne laumoittain lapsiryhmiä oppia saamaan.

 

Näiden lisäksi paikalla oli lapsiperheitä, joille riitti katsottavaa aaseista kalkkunoihin.

Kun koululaiset lähtivät, paikalle tuli eläkeläisiä. Ihan kiva paikka ulkoilla ja kävellä. Katsotaan se historia sitten paremmin siitä ostetusta prosyyristä. Kävely oli liian hidasta, Aila lähti ulkoiluttamaan mittariaan vielä. 

Mitä nämä on? Arvelin leppäkertuiksi, mutta sen Aila tyrmäsi. Onko biologeja kuulolla?

-----------------

Tulin tässä mittariani ulkoiluttamasta, mutta en ole vieläkään tyytyväinen päivän tulokseen 12 500 askelta. Reilut kuusi kilometriä. 

Päivän ruusu on vihreän järven rannalta kahvittelupaikaltamme.

 

 

 Kodinvaihdossa on kotoista sekin, että mukana on oma läppäri ja salasanat sun muut vempeleet ja täällä kiinteä laajakaista. Tilipäivänä voi ihan mukavasti suorittaa saman tilitulitilimeni -rutiinin kuin kotonakin. Muistanpa jotain vuosientakaista systeemiä, jolloin Tuukka maksoi meidän laskuja puhelinneuvonnan päästä. On elävästi mielessä se parkkipaikkakin, jolta puhelu käytiin. Maa ei. Jotain Itä-Eurooppaa. Slovakia?

Tänä aamuna on roskiennoutopäivä. Juha vei roskapussin portille ja liimasi siihen jonkun tarran. Näin naapuri neuvoi. Eilen vietiin kierrätykseen esim maitopullot ja kirkkaat muovipullot, mutta mihin viedään oluttölkit? Niille ei löytynyt sopivaa reikää kierrätyskaapin ovista. Onneksi niitä ei ole monta ;) 

Tämä kuva on naapurin jätöksistä, meillä oli vain yksi pussi.

Katsellaan aikataulua ja seuraavaa junaa Zürichiin. Sieltä sitten illalla lisää.

______________

On ihan pakko sanoa heti alkuun, että Zürich ei paljon sytyttänyt ja sen varmaan huomaa sekä tekstistä että kuvista. Olihan se ihan ok, mutta jotenkin tylsä, kallis, steriili, eikä keksitty mitään kovin erityistä nähtävää. Katunäkymä Bahnhofstrassella oli juuri tällainen: kalliita luksusliikkeitä, hienoja raitiovaunuja, pukumiehiä ja naisia bleisereissä ja korkokengissä. 

 

Sitten tietysti turistienkin iloksi parasta sveitsiläistä suklaata ja muita lahja- ja herkkukauppoja, joissa oli huikeat hinnat.

Käytiin kolmessa kirkossa, jotka kuuluvat Zürichin päänähtävyyksiin, mutta ne olivat luterilaisia, eli kovin harmaita sisältä, eikä niissä saanut ottaa kuvia. Ei oikeastaan ollut tarvettakaan. Sitten käytiin Kunsthausessa, jossa oli kyllä paljon taidetta ja talokin sisältä hieno. Kannatti käydä, ehkä mieleenjäävin juttu, jonka päivän aikana näimme. Parhaiten viihdyimme salissa, jossa oli kolme Monet'n suurta maalausta Givernystä ja muistelimme kolmen vuoden takaista Givernyn piipahdustamme. Ulkona oli Rodinin iso veistos, joka varmaankin on ollut Aleksis Kiven veistäjän mallina.

 

Oli vanhassa kaupungissa toki viehättäviäkin näkymiä.

Vanhassa kaupungissa ei olisi kannattanut tulla nälkä. Mutta kun tuli ja väärään aikaan, eli puoli viideltä, jolloin ei enää saanut lounasta eikä illan ruokien tekeminen ollut vielä alkanut. Joitain turkkilaisten ylläpitämiä kebab-paikkoija olisi ollut, mutta ei uskallettu syödä niistä päivän seisoneita annoksia ja istahdettiin sitten tällaisen pastatehtaan edustalle. Hetken päästä noustiin 50 euroa köyhempinä, kylläisinä kylläkin. 

Jalkapallo näkyi ja kuului katukuvassa. Telkkareita oli auki ja meteliä löytyi. Nämä jalkapallon MM- kisat kuullostavat erilaisilta aiempiin verrattuna. Ennenkin on ääntä ja kuvaa ollut joka kuppilassa, mutta nyt Sveitsin lehdet ja tv-asemat valittavat vavuzela- terrorismista. Totta onkin, että ne muovitorvet eivät kivalta kuullosta, kun pitäisi vielä switserdutsista saada jotain selvää.

Vavuzela- torvia myydään musiikkiliikkeissä täälläkin. Yksi jalkapallofani oli jo sellaisen ostanut ja ilahdutti soitollaan Zürichin kansallismuseon alueella liikkujia.

Barbietkin olivat somistautuneet cheerleadereiksi. Tosin Juha epäili, että en osaa nyt yhdistää barbeja ollenkaan oikeaan urheilulajiin.

Yhdelle asialle (siis ainakin yhdelle) tässä maassa täytyy antaa täydet twelve points. Nimittäin junille. Ne ovat siistejä ja aikataulut sopivat yhteen aivan täsmällisesti. Tullessamme tulimme Zürichin lentokentältä tänne kolmella junalla, vaihtoajat olivat sellaiset, että kivasti ehdittiin tavaroiden kanssa vaihtaa ja tänään sama juttu mennen tullen. 

Matkalippusysteemikin toimii joustavasti ja helposti. Ostamme lippumme aseman automaatista pankkikortilla ja junassa on tällainen selbstkontrolle: 

Tänään näimme siitä yhden version. Edessämme istuva nainen huomasi yhtäkkiä, että ei ollut leimannut kymmenen matkan korttiaan, huokaisi hermostuneesti ja huomasi, että ei ehdi enää asemalaiturille takaisin. Sitten hän kaivoi kynän laukustaan, kirjoitti korttiin junan numeron, päivämäärän ja kellonajan ja istui rauhassa loppumatkan kontrolloituaan itse omaa käyttäytymistään. Se jäi näkemättä, mitä olisi tapahtunut, jos sitä olisi kontrolloinut joku muukin.

Toinen nainen huomauttaa nykyisin ylinopeuden lisäksi myös tulevasta mutkasta. Mietin, että pitäisikö Selbstkontrolle ulottaa myös itse ajettuhin ylinopeuksiin. Niin että jos menen huomenna poliisiasemalle sanomaan, että taisin ajaa ylinopeutta, joudunko sakottamaan myös itse itseäni. Ehkä täällä rahankeräyksen hoitaakin Coop-kaupan reilu väki, kala 40 ,- kilo ja nakit sisäfileen hintaisia.

 

Päivän ruusu on Zürichin Landesmuseumin nurmikenttää reunustava ruusumeri. 

 

 Sää vaikuttaa lomatekemisiin kovasti. Piti aamulla miettiä, mitä sadepäivänä tekee. Ei ainakaan mennä vuorille sumua ihastelemaan. Lähdettiin siis Baseliin, mikä olikin aika hyvä valinta, vaikka kuljettiinkin koko päivä sateenvarjojen kanssa. 

Juha törmäsi musiikkimuseon ovella lappuun, Heute Geschlossen, mutta minua onnisti. Baselin Puppenheimmuseum oli paras nukkemuseo, jossa olen käynyt, ja olen sentään joissain käynytkin. Tähän mennessä paras oli Coburgin Spielzeugmuseum Saksassa. Baselin museossa on neljä kerrosta nalleja, nukkeja ja nukkekoteja erittäin monipuolisesti ja kauniisti esillä. Nukkekoteja on vitriinikaupalla. 

 

Kotien lisäksi on koululuokkia, keittiöitä ja kauppoja, joissa nuket ovat ostajia ja myyjiä ja myytävä aivan miniatyyrikokoista, kuten näissä kuvissa lelut ja hedelmäkaupan hedelmät laatikoissaan.

Aivan ihastuttava oli kerros, jossa oli metrien kokoisissa vitriineissä kokonaisia kyliä. Niihin hahmot oli veistetty aikaisemmin puusta, mutta näissä kuvissa olevat on tehty savesta. Koko kylä eli! 

Mukana oli myös roolinukkeja sairaanhoitajista ja lääkäreistä nunniin.

Olen pahoillani, nämä kuvat eivät tee museolle oikeutta. Siellä oli niin hämärää, että kuvia oli lähes mahdoton ottaa, eikä näissä paikoissa saa käyttää salamaa, vaikka haluaisikin (enkä edes halua, salamakuvat on niin tylsiä!) Halusin kuitenkin laittaa ja lukija voi kuvitella loput. 

Baselin kaupunki oli kiva kävellä. Oli kauppoja, kirkkoja, katukahviloita, Rein-joki ja valtavasti raitiovaunuja. Kuvat ovat niin sateisia, että jäävät nyt laittamatta. Kiva päivä kumminkin. Oltiin niin lähellä Saksan rajaa, että teki mieli käydä rajan toisella puolella ruokakaupassa. Ei sitten menty kumminkaan, kun muistettiin, että kotiin jäi perunoita ja aamuksi on kaurahiutaleita puuroon. Pari maitoa ostettiin kalliista kaupasta ja Sallalle valkoista suklaata.

Paluumatkalla näkyi vilkuttelijoita ja lipun liehuttajia. Sveitsi oli juuri voittanut Espanjan.

 

 

 Lähdettiin eilisen Baselin matkan rohkaisemina tänäänkin vähän pitemmälle automatkalle, lähes sadan kilometrin päähän ihan Saksan rajalle. Juha alkaa tottua tämänmaalaisen auton ajamiseen, vaikka välillä onkin vaikeuksia keksiä, miten parkkiruudun täyttäisi. 

Itse asiassa oltiin Saksan puolellakin jonkin aikaa. Tullivirkailijat eivät olleet lainkaan kiinnostuneet meistä. Ajattelin poiketa Saksan puolella Aldissa tai Lidlissä ruokaostoksilla, mutta sekin jäi, koska matkapäivä oli vasta alussa ja autojääkaappi pohjois-Saksassa.

Reinin suurin ja joidenkin tietojen mukaan myös koko Euroopan suurin koski tuli siis katsastettua. Me olemme yhdistäneet Reinin aikaisemmin Kölniin ja joihinkin Saksan seutuihin ja päätimmekin tänään katsoa kartasta, mistä ja mihin nämä Euroopan joet oikein menevät. Siis tämä sama Rein on yhteydessä Bodenseehen ja laskee jonnekin Atlanttiin... varmaankin. Juhan koulutuksella pitäisi tietää, itselleni annan enemmän anteeksi. Mutta koski oli komea.

No siis, Rein on yli 1200 km pitkä, alkaa Sveitsin Alpeilta ja laskee Rotterdamissa mereen. Sveitsi, Liechtenstein, Saksa, Ranska ja Hollanti läpikulkumaina. MItä vielä tarvirtaan? (luit ton jostain, et ainakaan päivällä vielä tiennyt!)

Keskellä koskea oli kaksi isoa kiveä, tai jonkinmoista saarta jopa, jonne rohkelikkoja ja muita huimapäitä vietiin veneillä kastelemaan kameroitaan. 

Meidän mielestä kameroitten kasteleminen ei ollut ollenkaan hyvä ajatus, koska rannalla oli paljon kuvanottoon tarkoitettuja mukavia terasseja.

Näköalapaikkoja oli kummallakin puolella koskea. Juhan mielestä koski oli nähty, kun sen oli nähnyt yhdeltä puolelta, mutta minua ei mikään estänyt kiertämästä koko koskea. Ylitin rautatiesillan kautta Reinin ja kiipesin hurjan määrän portaita päästäkseni vastapäisen linnan näköalaterassilta katsomaan kosken toisenkin puolen. Juha sai istua aivan rauhassa kioskin vieressä puolitoista tuntia ennen kuin palasin takaisin. Mutta Juha ei tällä matkalla askelmittarista perustakaan. Mittari ei valitettavasti reagoi korkeuseroihin. Vastapäiseen linnaan mennessä portaita ja ylämäkeä totisesti riitti!

Jos askelmittariin haluaa lukemia, niin tiukka ote koneesta ja kunnon ravistuksia. Vähemmällä huomiolla tietysti pääsee, kun laskuri on taskussa ja vain kävelee.

Kun  olin tullut takaisin, juotiin auton perästä termarista loputkin kahvit ja syötiin eväsporkkanat ja oltiin valmiina toisenlaiseen nähtävyyteen. Stein am Rheinin nähtävyysluonteen kertovat seuraavat kuvat parhaiten ilman sanoja: 

Talojen kivijaloissa oli tietysti matkamuistomyymälöitä ja ravintoloita. Sveitsiläiset myyvät turisteille lehmiä ja linkkareita.

Päivän ruusu kasvaa Reinin rannalla.

 

 

 Yöllä sade ropisi makuuhuoneemme kattoikkunaan. Aamulla satoi ja koko päivän satoi. Otettiin rennosti, paistettiin perunoita ja nukuttiin päikkärit. Sitten alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jotain pitää tänäänkin suorittaa, kun kerran lomalla ollaan. 

Lenkkarit jalkaan ja väärä kartta mukaan. Juha otti parhaan kartan, eli ison Sveitsin kartan, kun minä olin juuri katsonut lähiympäristöstä vaellusreitin, enkä olisi tarvinnut kuin paikkakunnan kartan. Heitettiin iso kartta auton takapenkille ja suunnistettiin sitten omien ohjeitteni mukaan Beromünsteriin, noin viidentoista kilometrin päähän. Pieni kylä ja kaksi isoa kirkkoa. Kokeiltiin ovea ja samassa alkoivat urut soida. Jos soittaja oli sunnuntaiaamun kanttori, Juha arvioi, että kaikki huomennakin kirkkoon eksyvät turistit kuulevat urkurin harjoittelevan. 

Tämän maan kirkkosysteemiä ei voi suomalaiseen verrata. Joka pikkukylässä on iso pramea ja hyvin hoidettu kirkko ja pikkukyliä on alle kymmenen kilometrin välein. Tässä pari kuvaa Beromünsterin kirkosta:

Oltiin kirkon ulkopuolella, niin jostain ponkaisi hassusti pukeutunut ukko perässään normaalisti pukeutuneita ihmisiä - ei keksitty muuta selitystä kuin se, että tässä kylässä oli oma hauska tapansa opastaa turisteja nähtävyyksiltä toisille. 

Kirkon ulkopuolellakin oli nähtävää. Mitä lienevät vaakunannäköiset kuvat kirkon ulkoseinässä? Seurakunnan entisiä pappeja? 

Eikä kirkon vieressä oleva pikkuinen hautausmaakaan mikään vaatimaton ollut.

Poistuttiin kirkon mäeltä kylänraittia, mikä sekin taas oli täynnä maalattuja ja siistejä taloja.

Toisessa päässä kylää olikin sitten jo toinen kirkko. Ihan vähän vaatimattomampi.

Tämän kirkon nurkalta lähti yksi wanderweg, jota lähdimme seurailemaan. Tienviitat lupasivat eri paikkakuntia, mutta kun se vaelluskartta oli jäänyt Hitzkircheen takan reunalle, ei nimistä sinänsä ollut paljon apua. Alamäkien määrä ja jyrkkyys ei innostanut, koska mitä ilmeisimmin ne mäet piti tulla paluumatkalla ylös, ja kun nämä Reinin alkulähteitten puronvarsien vaelluspolut olivat koko päivän sateen jälkeen kohtuullisen kuraiset, emme tainneet taivaltaa kahta kilometriäkään, kun jo tuntui siltä, että pyörretään takaisin. Siitä huolimatta oli kiva olla metsässä sateen jälkeen vähän aikaa. Liekö mielikuva Pikku Heidin tuottama, mutta jotenkin tuntuu, että sveitsiläinen maalaisilma tekee hyvää itse kullekin. 

Reinin vesistö on nyt sitten selvitetty. Täältähän se lähtee. Luzernin läpi ja tämän Hitzkirchen läheltä virtaava Reuss on Aarau-joen sivujoki ja se taas on Reinin ensimmäinen sivujoki latvasta päin. Jokainen ikäiseni varmaan muistaa luettelon Aare, Neckar, Main, Mosel, Lahn, Ruhr, Lippe. Ihminen tuppaa unohtamaan monenlaista, mutta nämä kansakoulussa mieleen hakatut sivujokiluettelot tulevat hakematta mieleen keskellä Sveitsinlomia. Ja jonkun Reussin sivujokipuron varrella me vaellettiin tänään. Kuka olisi silloin kansakouluaikoina uskonut!

Paluumatkalle valittiin maisemareitti. Eipä täällä paljon muita ole tarjollakaan. Tältä reitiltä näkyi oma paikkakuntamme Hitzkirch järven takana. 

Lähes keskellä kuvaa lähinnä järveä olevassa talorykelmässä mekin asumme, vaikka ihan meidän ikkunoita kuvasta ei näykään, ollaan sen verran jonkun puun takana. Jos meidän osoitteen  syöttää Google mapsiin, meidän neliön muotoinen päivänvarjomme näkyy kyllä. Kyllä elämä on ihmeellistä nykyisin. 

Ja sinäkin näet,  että Juha otti kuvan, kun kävin kasvimaalla keräämässä salaatinlehtiä ja katsomassa huolestuneena kasvimaan etanatilannetta. Terassin edestä jo hävitin etanoita, mutta nyt niitä näkyi kasvimaallakin, eli ilmeisesti vastuuni tuntevana pitää ryhtyä torjuntahommiin. Muuten ei sveitsiläisemännän kyssäkaaleista ole viikon päästä paljon jäljellä. 

 

 Lomalla sade on tylsää, vaikka kuinka yrittäisi muuttaa omaa asennettaan. Ainakaan Sveitsin parhaita puolia, eli järviä, vuoria ja muita maisemia ei näe sateella. Heräsin aamulla ennen seitsemää ja makuuhuoneemme kattoikkunaan ropisi kunnon sade. Joskus pikkutyttönä tykkäsin kesäsateeseen heräämisestä valtavasti. Se tiesi sitä, että ainakaan sinä päivänä ei mennä heinäpellolle. Heinäpeltokausi on kuitenkin elämässäni ohi, joten en ilahtunut, vaan menin tunnin päästä uudelleen nukkumaan ja heräsin vasta lähempänä yhtätoista, kun Juha huuteli aamukahville. 

Lähdettäisiinkö Engelbergiin, jossa vuorien lisäksi olisi ainakin joku hieno luostari. Syötettiin se toiselle naiselle, mutta mäkeä ylös ajaessa jätettiin neuvot sikseen ja kurvattiin Murin Coop-ostoskeskukseen, kun kaupassakin piti kumminkin käydä. Suomessa en ole nähnyt ostoskoreissa tämmöisiä suurennuslaseja, joitten kanssa voi kassan jälkeen vielä tarkistaa, maksoivatko kahden ihmisen vaatimattomat eineet ihan oikeasti 89.60! Suurennuslasit olisivat kivoja ostoskärryissä senkin takia, että nykyisin kaikenlaisissa purkeissa on tekstit niin kovin pienellä monilla kielillä. 

Ostoskorista näkyy myös lehti Die Zeit, joka ostettiin ihan siksi, että siinä on kolme sivua erikoisasiaa koulusta. Otsikossa kyseltiin, pitäisikö lasten käydä yhteistä koulua mahdollisimman pitkään, vai pitäisikö eriyttäminen aloittaa aikaisemmin. Lehteä ei ole vielä luettu, mutta aihepiiri kuulostaa Suomen 70-luvun peruskoulukeskustelulta. Täällähän joka kantonilla on enemmän tai vähemmän erilainen koulu. Tosin lehti on saksalainen ja myös se koulumaailma, josta siinä puhuttiin.

Engelbergistä luovuttiin, kun se on vuorella ja syötettiin toiselle naiselle Zug. Zug on Sveitsin rikkainta osaa, sen asukkaat maksavat vähiten veroja. Sinne siis sateessa, onpahan ainakin kauppojen markiiseja, joissa voi pitää sadetta.

Parkkihallissa oli lupaavasti ihan oma paikka pikkuautoille, mutta ei tämäkään koskenut meitä. Täällä on vielä pienempiä. Tankattiin pikkuautomme matkalla ja lähes parin viikon ajelujen jälkeen tankkiin meni 37 litraa, joka Suomen rahassa on noin viisi kymppiä (Diesel 1,71 sveitsin frangia). Juhan intoutui ehdottamaan, että mulle voisi hankkia tämmöisen pikkumersun kotiin. Ei innosta, en ryhdy vaihdeautolla ajamaan! 

Zugilaiset myivät jalkapalloasuja jo alennuksella, ja otettiin hätäinen puhelu Sallalle. Sisun suosikki on kuulemma Italia, toivottavasti poika jaksaa odottaa tuliaistaan. Juhakin osti urheiluvaatteita, kun oli juuri saanut pitkästä aikaa pikkutakin napit kiinni. Kallis maa ja paljon käveltävää, tekee ihan hyvää itse kullekin.

Kaunis paikkahan tämä Zug oli. Nätisti maalattuja taloja ja ikkunaluukkuja. Hiljaista oli kadulla. Joko lauantaina kello oli jo paljon tai kaikki katselivat täälläkin Ruotsin prinsessahäitä. 

Järvinäkymää olisi ollut, mutta sateessa se ei tuntunut miltään. 

Päivän ruusu on paperiruusu lahjaliikkeen ikkunassa. Säälikää kuvassa näkyvää kuvaajaa sateenvarjoineen.

Tultiin kotiin ja nähtiin viimeiset minuutit häistä. Alhaalla tuoksuu herkkusieni-kesäkurpitsagratiini. Jälkkäriksi on vaaleanpunaista kuohujuomaa ja mansikkaleivos. 

______________

Syötiin ensin ja käytiin sitten kasvimaalla muovipussien ja ämpärin kanssa. Tämä on viimeinen kuva näistä noin kolmestakymmenestä sveitsiläisestä etanasta. Eivät eläneet minuuttiakaan tämän jälkeen.

Julmaa, mutta luulisin, että tälle ei ole vaihtoehtoja.

 

 

 

 Aila vietti eilen illalla aikamoisen tovin netissä ja etsi aamulle jumalanpalveluspaikkaa. Aika pienellä etsimisellä löytyi sopiva jumalanpalvelus (hakusanana evangelische gottesdienst Hitzkirch), eli evangelisch-reformatorisch singgottesdienst, mutta kirkon eikä minkään muunkaan instanssin nettisivulla ei ollut kirkon osoitetta.  Ajettiin siis naapurikaupunkiin Hochdorfiin musiikkijumalanpalvelukseen ja suunnistettiin kirkontornien mukaan. Ensimmäinen hylättiin, kun sen ovella luki latinaa - sen oli varmaan se katolinen. Pienen etsimisen jälkeen löydettiin toinen ja se olikin samalla täysosuma, parkkipaikan vieressä oli taulu, jossa oli kirkon nimi. Paikkakunnalla olisi ollut valittavissa vielä ainakin evangelisch, mutta ei nyt haettu sitä. Tilaisuus alkoi neljällä alppitorvella komeasti. On se kumma, että ihan samat laulut kiertävät katolisissa, luterilaisissa, vapaiden suuntien tilaisuuksissa ja nyt reformoiduissa kirkoissa. Miten sitten Suomessa pystytään saman kirkon sisällä hajaantumaan niin moneen kuppikuntaan? Tänäänkin suurin osa lauiuista oli joko suomalaisessa virsikirjassa tai tunnettuja african american spiritual songs, vai miten niitä pitäisi nykyisin kutsua. Laulettiin esim Nousta sain aamuun (laulun teki tunnetuksi Cat Stevens, joka sittemmin otti nimekseen Yusuf Islam - säilyivätköhän laulut vieläkin samoina?) ja kuoro lauloi Amazing Grace.

Messun jälkeen pyysimme lupaa saada kuvata alppitorvia. Yllätykseksemme kaikki neljä näyttivät soittimiaan. Alppitorven ääni muistuttaa matalaa käyrätorvea. Neljästä lähtee tosi kova ääni. Ei ihme, että niitten äänet kantavat alppirinteeltä toiselle. Kysyimme yhdeltä soittajista: "Wie spilen Sie", ja saimme vastaukseksi, että kuten trumpettia, kaikki äänet täytyy tehdä huulilla ja sitten vaan päristellään. Osumatarkkuus oli kohtuullista kansallista luokkaa. Tuli kyllä mieleeni kysyä wie- sanan sijasta warum, mutta Aila ei suostunut, kun sanoi, että pitää olla kohtelias, ja Ailahan tämänkin keskustelun hoiti.

Vuvuzelasta kohistaan jatkuvasti. Tämä ei ole kuitenkaan mitään uutta. Koen samanlaista joka kerran, kun neljäsluokkalaisten musiikintunti alkaa. Vuvuzelan jatkuvan h- sävelen sijaan ala-aula kaikuu myös muista h:ta lähellä olevista sävelistä, niin että matikanluokassa derivaatat saavat kyytiä eikä köksänluokassa pulla nouse. Vuvuzelana käytämme nokkahuilua.

Jumalanpalvelus ei oikeastaan ollut varsinainen jumalanpalvelus liturgioineen ja saarnoineen, vaan musiikkihartaus. Kesken kaiken kastettiin yksi lapsi, tuollainen kävelevä Eeven (1 v) tai Ellan (2 v) kokoinen. Koko perhe kerääntyi eteen ja muilla lapsilla oli kynttilät käsissä. Aluksi pappi sanoi jokaiselle lapselle lauseen, joka meni jotenkin näin: Martha, sinut on kastettu, sinä kuulut Jeesukselle, sitä ei kukaan voi ottaa sinulta pois. 

Päivän ruusu onkin komea kukkakimppu kastemaljan vieressä. 

 

Täällä on jo sisälläkin kylmä, ulkona on 12°. Naapuri tuli onneksi ovelle ja kysyi, palelemmeko, ja voisiko hän näyttää, miten meidän takkaan saa tulen. Toimme kaksi miehen sylillistä puita pihalta ja naapuri latoi ne uuniin, siirteli niin monia peltejä eri suuntiin, että olimme kiitollisia, ettei tarvinnut itse ryhtyä kokeilemaan niiden asentoja. Lämmitys on pelkästään takan varassa. Jos tämä sää jatkuu, olisi kiva, jos naapuri tulisi toistekin.  

Täällä on menossa Tour de Suisse. Pyöräilijät polkevat hymyssä suin tuntureita ylös ja alas. Meillä on tänään ollut tylsä ja kylmä päivä, eikä vuorille ole voinut lähteä ollenkaan. Ajattelimme kantaa kortemme kokoon ja pyöräillä paikallisen Baldeggerseen ympäri. Pyörätien viittoja seuraillen mentiin välillä ylämäkeä, välillä alamäkeä ja Aila hehkutti koko ajan, miten kivaa pyöräily on, vaikka aika lailla sai tehdä töitä, että selvitti reitin sveitsiläisten ohjeeksi laskemassa ajassa (se on kävelijöille!)

Kyllä olikin meno hauskaa! Tuli ihan nuoruus mieleen, kun polkaisi, niin pyörä suorastaan lensi eteenpäin. Sellaisena muistan pyöräilyn nuoruudestani, oli kuin olisin palannut neljäkymmentä vuotta taaksepäin. Juha nurisi uudesta pyöräilyinnostuksestani, mutta sanoi, että jos tarpeeksi kauan säästän, saan kyllä Suomestakin ostaa itselleni tällaisen sähköpyörän. 

Joo, just, eihän siinä tarvinnut kuin näyttää pyöräilijältä, kun minä taas ihan omin voimin poljin koko järven ympäri.

Se hyvä juttu tässä oli, että ehdin hyvin ottaa kuvia matkalla ja sitten taas pyöräillä Juhan kiinni. Eikä se nyt ihan noin mennyt kuin Juha antaa ymmärtää. Pyörässä on akku, joka TEHOSTAA omaa polkemista, eli polkea täytyy, ei se itsestään liiku.

 

 

 Aamulla oli oikein kello soittamassa, koska oli tulossa pitkä matkapäivä. Sveitsin itärajalle ja Itävallan tullinpuomeja hipoen karautimme Liechtensteiniin. Aila ei ollut koskaan siellä käynyt, enkä minäkään muistanut varmasti, ja nyt tuli siis taas yksi Euroopan maa mukaan. Minulta puuttuu enää Islanti, Irlanti, Romania ja Bulgaria. Sitten joku osa enstistä Jugoslaviaa ja entisen Neuvostoliiton satelliittivaltioita, jotka jonkun määritelmän mukaan ovat nyt Eurooppaa.

Enkä tiedä varmasti, muistanko vieläkään käyneeni Liechtensteinissa. Ei siellä ollut mitään mieleen jäävää. Piti ottaa kuva todisteeksi, että käyty on.

Liechtensteinin piti olla verovapaa maa, joka on maailman teollistunein valtio ja elää muun muassa postimerkkikaupalla. Verot on kyllä maksettava eikös juu, samat hinnat kuin Sveitsissä, taitaa olla ihan kartellimeininkiä. Ja kylmäkin oli, sataa tihutti, pitäkää veronne. Mutta kun sentään oli tultu niin kauas, oli pakko ostaa postikortit ja -merkit pikkuväelle ja lähettää ne saman tien postileimojen takia. Vaduzin linnakin jäi katsastamatta kylmyyden takia. Keskustassa kuljettaessa oli pakko mennä joka liikkeesen lämmittelemään. 

Tämä ei ole se linna, on vaan ruhtinaskunnan kaunein rakennus.

Se linna oli korkealla mäellä, ja vaikka rinteen alla viitassa luki Vaduz 20 min, ei menty, kun se 20 minuuttia oli kai taas arvio pyöräilijöille. Tässä kuva siitä linnasta. Linna on se rakennus, joka on korkeimmalla.

Aila oli jostain lukenut, että Appelzeller olisi hieno paikka. Toiselle naiselle pyyntö ohjata sinne. Lähes kahden kilometrin korkeudessa solateitä ajellessa oli toiveena, että vastaantulija ajaisi omaa puoltaan. Kaiteita ei ollut ihan joka paikassa, ja matkaa äkkipysäykseen oli paljon.

 Lumihuippuja ihmetellessä ihmeteltiin myös niiden ihmisten mielenlaatua, jotka ovat rakentaneet asumuksensa jonnekin yläilmoihin metsän keskelle. Luulisi olevan arkipäivän hankalaa. Menet ja tulet, kouluun, kauppaan mihin vaan. Joka on joskus lukenut Pikku Heidin, varmaan muistaa, miten hankala koulumatka oli.

Appenzellerissä ja matkalla kotiin nähtiin sitten oikein kliseistä Sveitsiä: vihreätä vuorenkylkeä, lumihuippuisia alppeja ja sinne tänne rakennettuja taloja.

Koska kello läheni neljää, monet kaupat olivat yllättäen sulkeneet ovensa. Syynä oli tietysti Sveitsin yllättävä menestys jalkapallossa. Vaikka Chile voittikin 1-0, liehui ottelun jälkeen silti lippuja autojen ikkunoista. Itse ottelun aikana Sveitsi oli kuin Suomi heinäkuussa.

Mielenkiintoinen tapa säästää maa-alaa: autot ja junat vieri viereen. Vähän väliä tie kulki toisella puolella rataa. Mitään ali- tai ylikulkuja täällä ei tunneta: liikennevalot vain näyttävät vihreätä, kun saa mennä. Joissain paikoissa on sentään puomit. Toisaalta junansuorittajat ovat kohteliasta väkeä, antavat jalankulkijan mennä ensin tien yli, ja vasta sitten lähtevät liikkeelle. Junat kulkevat erittäin täsmällisesti täällä.

Kotiitullessa oli portailla laatikko, ja teksti. Kylmiä säitä on odotettavissa lisää. Vanhana partiolaisena sain kyllä eilen tulen syttymään ilman kuvan apuvälineitäkin (vahattuja lastupötkylöitä). Tämän päivän ruusu annetaan Ernstille!

 

 Tämä aamu alkoi hyvin. Makuuhuoneen kattoikkunaan ei ropissut sade, vaan ikkunasta tuleva valoläikkä kertoi auringon paistavan. 

Sen jälkeen moni asia sitten menikin vain pieleen. Ensin päätimme lähteä katsomaan Sveitsin The vuorta, eli Jungfraujochia. Matkalla tajuttiin, että ei kannata, kilometrin yläpuolella olevia vuoria ei näkynyt, pilvet olivat alhaalla kuitenkin, eli ei sitten menty, vaan ohjelmoitiin toinen nainen uudelleen ja annettiin osoitteeksi Engelberg. Sekin oli korkealla ja sieltä lähti hissejä Titlikselle, mm erikoinen pyörivä hissi, jolla pääsi katsomaan jäätikköä kukin tasapuolisesti peläten, kun hissi kerran pyöri. No, siitä ei edes haaveiltu, ajateltiin vain, että nähtäisiin hienoja vuoria alhaaltapäin ja paikalla oli ikään kuin varasuunnitelmaksi hieno luostari. 

Mutta pieleen meni. Engelbergissä oli niin kylmä, että siellä ei voinut edes kävellä, vuorille päin menevät Wanderwegit olivat liian jyrkkiä, luostari oli kiinni ja pilvet peittivät lumihuiput. Kaupungissa ei ollut mikään paikka auki, oliko sitten kylmä vai Mittagsruhe, mutta autiota oli. 

Tässä kuvassa luostarin yläpuolella oleva outo pilvimuodostelma on luminen vuorenhuippu.

Rinteillä oli alppitaloja ja lähinnä kai loma-asuntoja ja hotelleja.

Hissit kulkivat, en tiedä, oliko niissä ihmisiä myös. Jos oli, mitähän ne sieltä vuorenhuipulta kuvittelivat näkevänsä?

Parkkipaikan hinnoittelukin oli epäystävällinen: Ensimmäinen tunti ilmaiseksi ja sitten vuorokausi kympin. Onneksi huomasimme viihtyneemme paikassa alle tunnin. 

Ei nyt ihan näin negatiivisesti kannattaisi kirjoittaa kuitenkaan. Nähtiin todella upea luostarin kirkko. Ja kylmästä ilmasta huolimatta paikka näytti sellaiselta, että se olisi kannattanut nähdä tarkemmin. Polut olisivat houkutelleet, jos sää olisi.

Annettiin sitten toiselle naiselle uudet koordinaatit: Bürgenstock. Vuori tai näköalapaikka sekin, mutta vuorten sijasta näköalojen piti olla alas laaksoon ja Waldstädterseelle. Juha ajoi taas aikamoiset kiemurat ylös. Toinen nainen teki parhaansa, mutta sen neuvot eivät pitäneet paikkaansa varsinkaan käännösten suuntien kanssa. Kartta navigaattorissa pysyi ajan tasalla paremmin. Toinen nainen on ryhtynyt aloittamaan kommunikaationsa muutenkin epäasiallisilla huomautuksilla. Kaksi suosituinta avausfraasia ovat: "Tee heti U-käännös!" ja "Liikennetilanteen johdosta reitti lasketaan uudelleen." Pitää kärsivällisesti kestää tämä smalltalk-osuus, sitten vasta sen voi ottaa tosissaan. 

Bürgenstock osoittautuikin loistovalinnaksi. Alaspäin näkyi kyllä hyvin ja kohtuullisen pitkällekin, eikä enää ollut edes kovin kylmä. Löydettiin polun pää, jonka toisessa päässä piti olla Hammetschwandin näköalahissi. Reippaan alun jälkeen Juha sai korkean paikan kammostaan syyn jäädä istuskelemaan hotellin näköalaterassille. Olihan siinä jyrkänteen reunalla kaide kumminkin.

Korkean paikan kammo on todellinen, kuva ei ole lavastettu.

Jatkoin sitten yksin. Hissille piti olla 25 minuutin matka. Kahvilan nainen oli kyllä katsonut meitä säälien ja sanonut, että meiltä menee aikaa enemmän, eikä kannata yrittää portaita. Portaitten arvoitus selvisi matkalla, olihan ne liukkaat, sammaleiset ja jyrkät, enkä edes yrittänyt, vaan marssin rauhassa vuoren rinnettä kiemurtelevaa polkua. 

Mutta kivan polun marssimisesta tykkäsin kyllä. Ylöspäin meni 45 minuuttia, koska silloin kameran akku vielä toimi ja alaspäin sitten se 25.

Marssin päässä oli panoraaman katsomiseen rakennettu lava keikkumaan tuhannen metrin korkeuteen. Näköalat olivat mahtavat, mutta kyllä täällä jo huimasi minuakin.

Nämä panoraamat riittivät kyllä, ei ollut tarvista enää mennä vuorenseinämää pitkin 152 metriä lisää tämmöisen rakennelman varassa:

Eikä siltä rakennelmalta tällä säällä sen kummempia olisi näkynyt. Nähty mikä nähty. Olisi maksanutkin vielä kympin ylös ja toisen alas.

Jos Juhalla on korkean paikan kammo, niin minulla on terve järki. Kumpikin vaikuttaa samaan suuntaan. Mutta se, minkä tällä tavalla näin, oli tosi hienoa. Polku ylöskin oli mukava kävellä.

Toinen nainen oli leikkisällä tuulella kotiin tullessa. Neuvoi ihan uuden reitin. Juha väitti antaneensa sille reittiprofiiliksi oletuksen: Yllätä aina uudelleen. Tuollaisia leikitään silloin, kun suhde on uusi, enkä ole ihan varma, kannattaako tuota yllätysaspektia erityisesti tässä tilanteessa korostaa. Reitillä oli Wanderweg viittoja aika tiheästi, vastaaantulijoita joutui väistämään pysähtymällä, tiellä oli hevosenlantaa ja traktoriliikennettä. Juha ajoi ja oli oudon näköinen.

Itse yllätin Juhan illalla. Leivoin sämpylöitä. Aamupuuroa oli jäänyt sen verran, että ei voinut olla leipomatta. Hiivaa olin ostanut varuilta jo viime viikolla ja tänään löysin grahamjauhoja. Rouvalta löytyi yhdestä kaapista jopa leivinpaperia. Tuli aika kotoinen tuoksu tänne sveitsiläiskotiin.

 

 

 Aamulla toinen naiseni järjesti uuden yllätyksen. Kuten Aila jo eilen epäilikin, sillä oli joka päivälle minulle uusi yllätys. Olin aivan kuulevinani: "Onnettoman elämäntilanteen johdosta reitti lasketaan uudelleen", ja niin totisesti laskettiin. Tällä kertaa oltiin menossa jonkun paikallisen heinäpellolle. Lehmätkin tien vieressä lakkasivat märehtimästä ja talonpoika nosti katseensa ja luuli vieraita tulevan, kun pihaan ajettiin. Onneksi oli Luzernin rekkarit, yritettiin näyttää uskottavasti siltä, kuin oltaisiin johonkin menossa juustoa maistelemaan. Olisi ne varmaan tuijottaneet Volvoa näillä reiteillä!

Ensimmäinen naiseni lopulta tarttui jämäkästi karttaan ja sanoi, että nyt ei enää kääntyillä noitten käskyjen mukaan mihinkään, vaan otat tämän suunnan ja menet suorinta tietä moottoritielle. Siellä sitten oltiinkin tuota pikaa ja kohtuullisen pian alkoi lumihuippuisia vuoria tulla näköpiiriin. Suuntana oli Jungfraujoch, josta eilen luovuttiin, kun pilvien läpi ei nähnyt vuorenhuippuja. 

Vuorille ei omalla autolla päässytkään, ja luulen, että Aila oli maininnut asiasta vain jossain sivulauseessa kauan sitten. Tarjolla olisi ollut bajamaja Murreniin tai junantapainen Wengeniin ja Kleine Scheideggille, ja vaikka Murrenista kuulemma olisi ollut hienommat näkymät jostain rotkon reunalta, ostettiin lippu Lauterbrunnenista Wengenin kautta Kleine Scheideggille. Lipun lisäksi Schweize Bundesbahn pakko-ostatti minulla vähän osakkeitaan, eli nyt varmaan sitten olen SBB:n vähemmistöosakas. Muuten en lipun hintaa ymmärrä. Aila katsoi minua jotenkin oudosti ja sanoi, että Sveitsissä ratikkamatkakin voi maksaa yli satasen. Tämmöisillä mentiin 70-luvulla vitosen ratikalla Katajanokalta Töölön torille, mutta nyt lähdettiin jyystämään hammasrataa pitkin vuorenrinteille. 

En tiedä, olisiko sieltä bajamajareitiltä ollut vielä paremmat näkymät, mutta kyllä nämä riittivät tälle päivälle. Ensin jäi Lauterbrunnenin kylä alas laaksoon:

Ja sitten reitin lopussa edessä oli jäistä vuorenseinää. Kleine Scheideggeniltä olisi päässyt varsinaisen Jungfraujochin vuoristojäätikköjunan kyytiin, mutta ei tehnyt mieli eikä se tuntunut tarpeelliselta.

Aila oli junaradan vieressä nähnyt lenkkipolun, jolle se väkisin änkesi. Wanderwegin viitassa luki, että seuraavalle juna-asemalle alaspäin olisi 30 minuutin matka ja niin tehtiin treffit sinne tunnin päästä. Olin katsonut junasta, että lenkkipolku oli jälleen jonkun rotkon reunalla ja päätin mennä alas junalla. Jäin kirjoittamaan kortteja: "Olen Euroopan huipulla. Aila lähti kävelemään alas." 

Oli muuten ehdottomasti hienoin lenkkipolku, jolla olen ikinä kävellyt. Kyllähän nämä maisemat näki junan ikkunastakin, mutta sitä auringon lämpöä, tuulenvirettä ja hiljaisuutta ei junasta kuullut. Joskus tuntuu, että Juha vähän liioittelee sitä rotkonreunafobiaansa ja ihan huvikseen kirjoittelee mieluummin kortteja. Ei mennyt polku rotkon reunalle, yhdessä vaiheessa siellä tuli jopa auto vastaan!

Juha oli kortit kirjoitettuaan ottanut lähikuvia lumihuipuista.

Kohdattiin sitten toisemme Wengeralpenin juna-asemalla ja matkustettiin yhdessä junalla loput alamäestä. Poikettiin katsomaan Wengenin turistikylä, mutta ei viitsitä enää laittaa niitä alppihotelli-katunäkymiä blogiin.

Paluumatkalla pysähdyttiin syömään auton perästä loput eväät Brienzerseen levähdyspaikalle ja pakko oli ottaa vielä kuvat auringonlaskusta ja järvestä. 

 

 

 

 Otsikko ei sovi tähän kirjoitukseen kuin sen verran, että aamulla toivotin Juhalle hyvää nimipäivää ja täälläkin siivottiin, ei juhannusta varten vaan isäntäväen palaamista varten. Niin se huiskahti tämäkin kolmiviikkoinen. 

Oli hieno hellepäivä, ihan kivakin, ettei tarvinnut enää lähteä mitään katsomaan ja ajella ympäriinsä vuorten rinteitä ja alppikyliä. Pyyhittiin pölyjä terassin kukkien lehdistä, imuroitiin neljästä kerroksesta kolme, pestiin kylppäriä, hävitettiin roskia, kerättiin johtoja matkalaukkuun. Nykyajan matkustus vaatii aikamoisen johtosäkin: jatkojohto, kameroiden ja kännyköiden laturit, tietokone, navigaattori, sähköhammasharjat, partakone... en varmaan edes muista kaikkea. 

Kuvia ei tältä päivältä ole. Äsken ajeltiin lähikukkulan kautta kauppaan ja harmiteltiin sitä, ettei kumpikaan ottanut kameraa. Eka kerta tällä matkalla, kun oltiin liikkeellä ilman kameroita ja navigaattoria. Niin on oltu turisteja.

Olisin ostanut huomiseksi lounaaksi isäntäväelle jotain kivaa suomalaistyyppistä, mutta havittelemani virolainen kuha (saksaksi Zander) maksoi CFR 5.10. Ja se ei ollut kilohinta, vaan hinta sadalta grammalta, eli noin neljäkymppiä kilo. Luovutin ja ostin pastaa. Syödään sitten sitä kinkkukastikkeella ja haetaan salaattiainekset kasvimaalta. Siis ne, joita etanat eivät ole tuhonneet. Kysyin tänään naapurilta, mitä ne tekevät tavallisesti etanoille ja yleensä ei kuulemma mitään, mutta jos niitä on paljon, niitä voidaan kerätä johonkin astiaan ja viedä pois omalta kasvimaalta tai pudottaa jokeen. Naapuri katsoi minua kauhistuneena, kun kerroin tappaneeni kolmekymmentä sveitsiläisetanaa viime viikolla kiehuvalla vedellä. Luulee varmaan suomalaisia ihan barbaareiksi. 

Naapuri katsoi Juhaakin vähän säälien, kun Juha kertoi olevansa musiikinopettajana koulussa. Hänkin oli ammatiltaan musiikinopettaja, mutta oli siirtynyt koulusta soitinliikkeeseen töihin, kun musiikin tekeminen kuulemma on kivaa vain niiden kanssa, jotka osaavat. Juha katsoi naapuria, eikä kommentoinut (vaikka kommentteja olisi löytynytkin), kun naapuri kertoi nyt huoltavansa KAIKKIA sveitsiläisiä puhaltimia. Kleines Geschprech (=smalltalk) pihalla oli ihan kivaa, vaikka oltiinkin aivan eri linjoilla sekä etanoitten että puhaltimien suhteen. 

 

 25.6.2010

 

Aamulla odotti jälleen kerran Intervac- siivous, tällä kertaa Sveitsissä. Auto piti tankata ja pestä, mutta se oli vasta alkua. Kun ei ollut tarkkaa muistikuvaa, kuinka hyvässä kunnossa nelikerroksinen residenssi tullessamme oli, täytyi se siivota varmuuden vuoksi. Ja leipoa sämpylöitä ja korvapuusteja, pestä lakanat ja tyynyliinat, pyyhkiä pölyt (erityisesti terassin kukista), silittää käsipyyhkeet. Kasvimaallakin käytiin, mutta ei mitään huolestuttavaa, olisikohan joku naapuri huolehtinut suurimmista? Tai sitten sveitsiläiset rikkaruohotkin on niin järjestelmällisiä ja siistejä, että eivät kasva kasvimaalla, kun niiden ei kuulu.

 

Siinä sitten päivä kuluikin, kunnes sain puhelinsoiton, että kohta on juna asemalla, voisinko hakea Suomen reissaajat kotiin. Siinä vaiheessa oli kasvimaalta kerätty salaatti ja pastakyhäelmä enää viimeistelyä vailla.

 

Pientä jännitystä oli ilmassa, kun isäntäväki saapui, mutta Aila komensi tulijat reippaasti pesemään kätensä ja istumaan ruokapöytään terassille. Eipä ole pastaa koskaan syöty näin hitaasti, ohjelmaan kului ainakin kaksi tuntia, kun kumpikin hitaasti hochdeutsin ja switzerdutschin sekoituksella kertoilimme, mitä olimme tehneet ja nähneet. Isännät olivat kolunneet Tampereen, Lahden, Hollolan, Porvoon, Pihlajasaaren ja Oittaan ja eksyneet pyöräretkellä Silvolan tekojärvelle. Isännät olivat kohdanneet myös aika outoja suomalaisia. Joku Tuppu oli esitellyt niille koko Tampereen ja kutsunut saman tien kotiinsa Pyynikille. Meillä on Tuppun puhelinnumero nyt. Nimi kirjoitetaan kyllä Tupu. Mistä ihmeestä ne olivat kaivaneet sen ainoan suomalaisen joka puhuu, ja vielä puhuu saksaa vierasmaalaiselle?

 

Sitten jätimme isäntäväen rauhaan laittelemaan tavaroitamme ja lupasimme olla kaksi tuntia poissa. Hyvä oli Ailan lupailla, kun vain toiselle riitti sähköavusteinen pyörä. Ei menty kauas, ajettiin naapurikylään, tavattiin puhelias pyöräilijänuorukainen, joka tenttasi meiltä Suomen sosiaaliturvan, jääkarhutilanteen, Venäjän suhteet ja oluen hinnan. Juhannusaatto tuli mieleen, kun kylän raitilla tuli hääkulkue vastaan.

 

Juhannusaatolta vaikutti myös hautausmaan portille kerääntyvä puhallinsoittokunta, mutta sävellajeista päätellen kysymys taisi olla jostain vainajien muistohartaudesta, viimeinen kappale oli Sua kohti Herrani. Sen jälkeen porukka kulki jonossa ympäri hautausmaata ja huiski harjalla pyhitettyä vettä muutamille haudoille, eikä me ymmärretty touhusta paljoakaan.

 

Palatessamme oli rouva komentaja vaihtunut, meidät komennettiin käsienpesulle ja ruokapöytään. Esiteltiin raclettepannu ja sulateltiin juustoa kuumille perunoille ja muillekin vihanneksille. Ihan hyvä idea, mutta söisin proteiinit mieluummin lihan kanssa. (Juha ei totisesti osaa arvostaa maukasta ruokaa!)

 

Naapurusto ilmestyi mukaan juhlaan ja jo yhden viinilasin voimalla kuulimme sekä jodlausta, latinankielistä laulua ja alppitorvea.

 

Juha pääsi kokeilemaan ko soitinta myös. Kuvan laatu tekee täysin oikeutta musiikkielämykselle.

 

 

Isäntä esitteli vielä levyltäkin alppitorvimusiikkia. Alppitorven ja didgeridoon duetto sai Juhan muistelemaan asiaan liittyvää telkkarimainosta.

 

 

26.6. Juhannuspäivä

 

Aamulla syötiin sekä sveitsiläinen että suomalainen aamiainen. Valutin suodatinkahvia termariin ja keitin kaurapuuroa, emäntä höyrytti eiliset sämpylämme uusiksi erittäin kätevän näköisessä höyryuunissa ja toi sämpylöitten päälle hunajaa ja marmelaadia. Ostamamme juustohöyläkin tuli ihastuneeseen käyttöön. Ihan harmitti, että en ollut kokeillut höyryuunia aiemmin.

 

Pari naapuria kävi vielä toivottelemassa hyvää matkaa ja ”alles gutes” ja niiden taito puhua hitaasti hochdeutschia oli parantunut niin paljon, että ihan hyvin juttu jo luisti. Toinen otti meistä yhteisen kuvan.

 

Vasta tänään aaamiaisella kuulimme, millaisessa ekotalossa olimme asuneet. Binzit olivat rakentaneet talonsa suurelta osin itse niiden kolmen muun perheen kanssa. Arkkitehti oli ollut joku ekokokeilija ja seinät olivat olkea, itse tehtyjä tiiliä ja puuta. Lämmitys pelkillä puilla, ”jääkaapin” kylmyyskin tuli aluksi jostain maan sisältä, mutta aika pian huomattiin, että tarvitaan ihan normaali kaappi, ei se toiminut kesällä. Tiiliseinien valamiseen oli saatu jostain kehitysmaakohteesta oikeanlaiset välineet ja rakennustyömaalla oli kulkenut kaikenlaisia tutustujia ja opiskelijoita. Naapurit olivat aluksi kurkistelleet kaukaa ekokokeilijoita, kunnes huomasivat näiden olevan aika mukavia normaaleja ihmisiä ja pihamaalla järjestettiin myös jos jonkinlaisia juhlia eri vuosina. Häistä lastenjuhliin ja muihin teemoihin.  Selattiin läpi paksu kuvakirja.

Täytyy kyllä tällä hetkellä sanoa, että meidän tämänkertainen loma oli hieno kokemus. Niin paljon hienoa tuli nähtyä, asunnonvaihto toi mukanaan kustannussäästöä ja aivan ehdottomana lisäbonuksena vielä nämä mukavat ja mielenkiintoiset ihmiset kivoine naapureineen.

 

Ero oli jo melkein haikea, kun isäntä ajoi meidät asemalle autollaan. Sen verran oli totuttelua automaattivolvosta pikkumersuun, että auto heti liikkeelle lähtiessä sammui, kun kytkimen painaminen unohtui. Saa nähdä, miten Juhalle kotona käy.

 

Nyt on matkustettu junalla Sveitsistä Müncheniin, löydetty hotelliin, mikä on ihan kelpo ja kerrotaan sitten joskus lisää. Sekä ulkoa, että telkkarista kuuluu huutoa.

 

Junassa tuli kuulutus Uruguain ja Etelä-Korean pelitilanteesta, ja minua vastapäätä istunut naisihminen katsoi hämmästyneenä ylös kartastaan, kun juuri oli ohitettu Lindau, eikä tuollaisia asemia ollut missään. No en ole kyllä suomalaisjunissakaan kuullut kuulutuksia meneillään olevista peleistä.

 

Aila kirjoitti nettiin ”Evangelische Kirche München” ja sai yllättävän monta osoitetta kartalle. Askelmittarin optimoinnin jälkeen niistä valikoitui, ei suinkaan läheisin, vaan Markuskirche. Ajankohdasta ei ollut tietoa, mutta olimme paikalla kolme varttia liian aikaisin. Istuttiin siinä kirkon pihalla penkillä odottelemassa. Ei malttanut Aila taaskaan olla hiljaa. Rupesi juttelemaan vieressään olevan naisen kanssa taas niitä näitä ja kyseli vinkkejä nähtävyyksistä. Kuulemma kansallismuseon persialaisen norsunluun näyttely olisi hieno. Epäilen, että joko nainen narutti, tai Ailan lukiosaksassa on vielä norsun mentäviä koloja.

 

Itse jumalanpalvelus oli kuin missä tahansa luterilaisessa kirkossa. Tosin hartaus oli aluksi aika kaukana, koska liturgina/saarnaajana toimi yliopiston professori, joka oli aivan Oiva Lohtanderin näköinen. Veikko Antero Mozart oli säveltänyt paljon musiikkia juuri tähän tilaisuuteen. Viulistilla tuli kiire pysyä nopeakätisen urkurin matkassa. Suomalaisesta messusta poiketen täällä oli kirkko täynnä väkeä.

 

Aila oli sattumoisin keksinyt, että Markuksen kirkko sijaitsee aivan museoalueella ja lähituntumassa oli kolme suoritettavaa taidemuseota. Suoritimme ne luovasti siten, että modernin taiteen museossa (Modern Pinothek) juotiin cappuchinot ja 100%-sesti orgaaninen cokis.

Ja tehtiin itse taidetta.

 

Neue Pinothekissa oli euron vessa ja samaan hintaan sai vielä katsella näyttelyn (vrt. Sveitsi, jossa vessa oli 2 frangia ja näyttelystä sai maksaa vielä kymppejä lisää).  Löysin baijerilaisen taiteilijan taulusta originaalin vuvuzelan (vuodelta 1826) Apolloa ihailevan muusan kädestä. Erona sveitsiläiseen taidemuseoon on kyllä mainittava, että Zürichin taidemuseossa oli kansainvälisempiä nimiä, täällä sekä taiteilijat että maalatut kohteet olivat enimmäkseen paikallisia baijerilaisia.

 

Alte Pinothek suoritettiin kävelemällä museon edessä olevan puiston halki.

 

Kaupunkikierros bussilla osoittautuikin toisenlaiseksi kuin olimme ajatelleet. Bussi pysähtyy reitin varrella muutamassa kohdassa ja periaatteessa niisä voi jäädä pois katsastamaan jonkin nähtävyyden ja jatkaa sitten seuraavalla bussilla taas Rundfahrtia. Nyt meitä kiellettiin jäämästä välillä pois, sillä alkamassa oli Saksa – Englanti. Siis jalkapalloa. Ei kuulemma voinut olla varma siitä, mitä liikenteessä tapahtuisi tai toteutuisiko seuraava Rundfahrt ylipäänsä ollenkaan.

 

Kyllä tapahtuikin, ottelun alusta asti bussin selostusäänen yli kuului autontorvien ja vuvuzelojen ääniä ympäri kaupunkia. Kun Saksa teki ensimmäisen maalinsa, tuntui, että koko München repesi. Hirvittävä huuto toistui joka kerran maalin jälkeen, viimeiset huudot kuultiin hotellissa.

 

Lähdimme ottelun jälkeen etsimää ruokapaikkaa kaupungilta. Se olikin hankalaa, koska koko München istui ulkona. Joka kuppilassa oli iso näyttö. Ja kaikki tapittivat vielä ottelun tähtihetkiä. Monilla toreilla oli ollut  oikein isot näytöt ja väkeä satamäärin huutamassa. Nämä Saksan värein koristautuneet eri-ikäiset fanit vaelsivat laumoina kaduilla.

 

Satuin vielä sanomaan jotain poikkipuoliseksi tulkittua yhden sushiravintolan edessä ja Aila marssi koko kävelyalueen läpi lähes sivuilleen katsomatta. Askelmittarin lukemat tältä päivältä ovat koko matkan toiseksi korkeimmat. Viimein löytyi paikka, jossa seurattiin Argentiinan ja Meksikon ottelua. Meidän tarjoilijamme saattoi olla Argentiinasta, koska unohtui pitkiksi ajoiksi ruudun ääreen ja hyppi tasakäpälää tarjotin kädessään Argentiinan tehtyä maalin. Ja jätti minut yksin ravintolan kassan viereen maksamaan kortilla salaattejamme ja poistui taas ottelun pariin. 

 

Saksalaisten suurten poikien (Bach, Beethoven ja Mozart) vaikutus kuuluu tänä päivänäkin Münchenin kaduilla. Kävelykatujen varsilla toinen toistaan erinomaisempia kokoonpanoja viihdyttää ohikulkijoita. Merkille pantavaa on se, että kaikilla on akustiset soittimet ilman vahvistusta. Normaali kokoonpano sisältää viulun, huilun ja kontrabasson. Sen lisäksi on nähty oboe, haitari, täysimittainen flyygeli, sello ja laatikkorumpu.
 
Soittajat ovat olleet erittäin korkeatasoisia, ja osanneet pitää hauskaa soittaessaan, ei mitään virkamiessoitantaa nuoteista, vaan kaikki ulkoa. Mieleenpainuvinta musiikkia on mielestäni esittänyt kokoonpano. Jossa oli viulu, sello, kontrabasso, haitari ja laatikkorumpu. Toreadorin aariakin kääntyi aika pian jatsiksi ja taas lopuksi takaisin. Viisi henkeä on ollut kaikkien kokoonpanossa tähän asti.
 
Paitsi se yksi aivan kävelyalueen laitamilla penkillä. Yksi haitarinsoittaja, jonka oikea ja vasen käsi soittivat eri kappaletta ja vieressä kiireestä kantapäähän verhottu daami, joka oli sisäistänyt balkanilaisen vaihtuvarytmisen kansanmusiikin niin täydellisesti, ettei kertaakaan erehtynyt tamburiinillaan tarjoamaan takapotkua, ykkösestä puhumattakaan.
 Ihan kaikki eivät soita mitään. Telkkariliikkeiden näyteikkunat keräävät oman yleisönsä.
 
Ehrotus Nopolan likkojen seuraavar romaanil luvuks hotellielämästä osa 8
 
A: Täälä ei oo eres hiustenkuivaajaa, mee hakeen alakerrasta.
J: Älä ny hätäile, tua ulkona on nin kuuma, että sun tulee hiki jo ennen ensimmäistäkän tavarataloo ja sitte on tukkaki taas ihan märkä. Suatta semmosilla on ihmisiä vaivata.
 
A: Toi torvensoitto on ihan kamalaa, mee sanoon, että lopettaa justiinsa.
J: Ei sitä tosta noin vaan voil lopettaa, se on semmone tsarit… traden… perinne täälä alppimaisemissa. Jos joku on ollu härässä tuala keskellä tunturia, nin se ottaa vaan sen alppitorven ja hönkäsee, nin heti on nahkahousupartio tulossa apuun. Aattele, jos sääki eksysit tonne alpeille, ei tarttis ku vaa alppitorveen puhaltaa, nin pois haettais.
A: Jos mää kotona puhaltasin alppitorveen, nin naapurit kyllä pitäis huolen, että heti haettas poijes.
 
A: Kekkä tuala nynnoin mekkaloi? Ei saa eres nukuttua. Ihan ku kaikille tehtäis yhtä aikaa sisäinen tutkimus ja tähystys. Mikä niitä riivaa?
J: Täälä on tämmöne jalkapallopeli. Tai ei täälä, ku Etelä-Afrikassa.
A: No miks ne täälä Saksassa kiljuu, jos peli on Afrikassa.
J: Semmone yhteisöllisyys on näille ollu aina tärkeetä. Ny Saksa pelaa Enklantia vastaan ja joka kerta, kun tulee maali, ne riamuittee kovin.
A: Nykkunne saksalaisev voitti, nin nehän kekkaloi pystyssä pitkin yätä.
J: Sillo ku suomalaisev voitti jääkiakom mestaruuren, nin kyllä sillokin saatto Suomessa joku ulkona vähän ääntä pitää.
A: Se onki eri juttu, suamalaiset on hyviä kiakossa. 
 
 
 
Eilinen päivä oltiin ihan laiskoja, käveltiin vain ja pistäydyttiin kaupoissa, eikä katsottu mitään nähtävyyksiä. Tänään piti palata ruotuun, ottaa kartta kauniiseen käteen ja tehdä hyvä suunnitelma, ainakin suunnista.
 
Mutta niin kävi, että kello läheni kahta ennen kuin oltiin edes ensimmäisessä nähtävyydeksi luokiteltavassa kohteessa, joka sitten olikin kyllä nähtävyys sinänsä. Matkan aikana on nähty koristeellisia kirkkoja toinen toisensa jälkeen, mutta Münchenin Asam-kirkkoa ei kyllä voita niistä mikään.
 
 
Ihan parin kadunkulman päässä oli Viktualien markt, jolla myytiin ihan asiallisesti hedelmiä, mutta myös kaikkea muuta mielenkiintoisen ja koristeellisen näköistä turhaa.
 
Keskellä toria oli salko, jonka tarkoitusta ei oikein tiedetty.
 
Seuraavaksi todettiin pulloveden hinta Münchenin turistikortteleissa. 8 euroa/litra. Salaatti oli suunnilleen saman hintainen. Juha ehdotti, että säästösyistä siirtyisin olueen, mutta minusta elämässä on muitakin arvoja kuin raha.
 
Seurasi päivän haaste Juhalle (siis sille on aina haaste suunnistaa johonkin yksin). Aikaa oli kulunut kaikenmoiseen shoppailuun ja muuhun, joten suoritettavat museot piti jakaa, Juha lähti Deutsches Museumiin ja minä paikalliseen folkloremuseoon (Staatliche Volkerkunde Museum). Ihan hyvät valinnat. Hellepäivänä olin ainoa asiakas museossa. Mistähän nekin näkemäni viisi vahtia palkkansa tienaavat? Minun pääsymaksustani reilun tunnin käynnistä kullekin riitti 80 senttiä. Olisi sinne museoon kannattanut jonkun muunkin tulla. Polynesialainen kansantaide ja intiaanien ja afrikkalaisten taiteilut olivat ihan kivoja nähtäviä. Islamin osasto oli remontissa.
 
Päivän kohokohta (Juhalle) oli kuitenkin välttämätön käynti Hofbräuhausissa.
 
Kyllä, siellä nuoret kansanpukuihin pukeutuneet tytöt ja miehet kantavat käsissään 10 litran tuoppia kerralla. Kuvan sain vain kaverista, joka kantoi kolmea kämmenellään.
 
Päivän kohokohta itselleni oli kyllä tänään shoppailu. Kun tangosta voi valita oikean koon ja mallin, jossa vyötärö on erweiterte comfort, ja hip ja reidet schlank ja pituus kurz, ja vetskari menee kiinni, eikä housuja tarvitse lyhentää, niin Juhakaan ei pane vastaan, kun ostan viidet. Osa on vielä alennettuja ja muut muuten halvempia kuin Suomessa, joten en edes tuhlaa. Mikä tunne! Miksei tätä ole keksitty Suomessa, sieltä ei ikinä mistään saa sopivia korjaamatta. 
Kävelykadun kautta hotellille. Kyllä on väkeä, auringonlaskukin kiva ennen kuin valot syttyvät komeisiin lamppurivistöihin.
 
 30.6. Edelleen München
 
Lomalla shoppaillaan, katsotaan nähtävyyksiä, syödään ja kävellään. Sitä tehtiin, eikä oikeastaan tehty mitään niistä, ne vain tulivat eteen. Varsinkin syöminen oli niin suunnittelematonta, että Juha kehitteli jo isompaakin kyselyä siitä, voiko makaronilautasellista kutsua pääruoaksi edes turisteille tarkoitetussa päivän menussa. Onneksi itse tajusin tilata kanasalaatin, niin sai Juhakin syödäkseen. Muu syöminen meni cappuchinoilla, ensin piti päästä vessaan tavaratalossa ja sitten piti hakea yhtä osoitetta kännykällä Starbucksin wifi-ympäristössä.
Nähtävyyksistä ensimmäiseen mentiin ajallaan ja aikataulun mukaan. Raatihuoneen tornista esitetään turisteille klo 11, 12 ja 17 ihan oma sävellys, jonka mukaan isot nuket tanssivat. Turisteja on Marienplatz täynnä ihan niin kuin Prahassakin samanlaisessa tilanteessa. Tämä vain on suurempi, Euroopan suurin.
 
 
Raatihuoneessa on tietysti kaupungin virkailijoiden työtiloja, mutta myös turistit päästetään käytäville itsekseen kuljeskelemaan.
 
Euroopan suurin on myös kävelyalue, joka tehtiin kävelyalueeksi 1972 olympialaisiin. Siellä viettivät paikallisen SYK:n (Münchenin Saksalainen YhteisKoulu) tytöt tänään koulunpäättäjäisiään kiljumalla ja uimalla Marienplatzin suihkulähteessä. Kukaan ei heitä häirinnyt, eikä kieltänyt eikä ottanut kiinni.
 
Kävelyalueelle mahtuu myös monta kirkkoa. Tuntuu, että tällä matkalla me on bongattu erityisesti kirkkoja, mutta bloginlukija, joka näihin kyllästyy, tapaa tänään vasta kahdennentoista kirkon. Matkan yhdestoista oli tämä, Frauenkirche ihan kävelyalueen sydämessä. Olipa huikean suuri!
 
Frauenkirchen torniin sai myös kiivetä. 86 metrin korkeudessa oli näköalatasanne. Tässä päivän paras näkymä Raatihuoneelle ja Marienplatzille.
 
Turha tietysti korostaa sitä, että vain toinen meistä kiipesi näitä pienen pieniä kierreportaita – ja vielä maksoi siitä kolme euroa. Toisella on se korkean paikan kammo ja suljetun paikan kammo ja hikoilemisen kammo, eikä siinä auta, vaikka tilaisuus kiivetä Frauenkirchen torniin Münchenissä olisi ainutkertainen.
 
Tovi kävelykatua, matkan varrella joitain liian kalliita lastenvaatekauppoja ja liian kalliita aikuisten merkkiliikkeitä, niin oltiin seuraavassa kirkossa, Theatinerkirchessä. Taas omanlaisensa, erittäin koristeltu, mutta vain vaalea, ei kultaa.
 
Vieressä olisi ollut Residenz, jossa myös olisi voinut käydä, mutta ei käyty, kun ei ollut suunnitelmaa, mitä siellä tehtäisiin, ja pihalla oli joku Italia kylässä –tapahtuma (vrt. Karjala Senaatintorilla). Käveltiin hetki Hofgartenissa, joka oli kyllä kiva, mutta olisi voinut olla kiva, jos meilläkin olisi ollut omat eväät niin kuin joillain.
 
Katukahvilassa ruokaa odotellessa soi molempien puhelin samaan aikaan. Juha sai viestin: ”Teille on ehkä murtauduttu”. Kun vastasin omaan puheluuni, taustalta kuului kamala ulina ja epätoivoinen ääni: ”Miten tän murtohälyttimen saa pois päältä?” Ei oltu muistettu kertoa kukkien kastelijalle, että siellä on luultavasti sveitsiläisten jäljiltä hälytys päällä.
Jatkettiin kävelykatuja, joilla on valtavasti aina myös pyöräilijöitä. Pyöriä on joka paikassa, valtavia pyörätelineitäkin ja pyörille pysäköintikieltoja näyteikkunoiden edessä. München on erittäin otollinen paikka pyöräilijöille, niin tasaista.
 
 
Sellainen lomapäivä. Lupasinko aluksi shoppailua? Käytiin kaupoissa kyllä, mutta ei ostettu mitään, paitsi hotellille tullessa kadulta kirsikoita ja litteitä persikoita, jollaisia en ole aikaisemmin nähnyt.
 
  1.7. Intervac vaihtuu interreilaamiseen, jatketaan Nürnbergiin
 
München on sitten suoritettu, tänne luvattiin 34 astetta lämmintä. Onneksi junassa on Klimatisierung. Hotelli Marienbad Nürnbergissä on vielä arvoitus. Tämän voisi päivittää junassakin, täällä on wlan-yhteys. Maksullinen, joten julkaistaan, kun päästään paremmille taajuuksille.
 
Münchenin hotelli Ludwig, kahdensadan askeleen päässä Hauptbahnhofilta, oli hyvä paikka tällaisille 50+ interreilaajille. Matkalaukkujen siirto oli helppoa, eikä taksia tarvittu. Huone oli hyvä. Itse asiassa reseptionisti katseli meitä tullessamme päästä varpaisiin ja sanoi, että hän antaa meille paremman huoneen, mitä olimme varanneet. Hinnaksi oli sähköpostissa sovittu 89 euroa pro Nacht, beimhalten Frühstück, mutta sitten huoneessa olikin näkyvillä hinta 200 euroa yöltä. Jännitimme loppuun saakka, jäikö meiltä jotain ymmärtämättä, mutta ei, kyllä loppulasku oli 5x89.
 

Hintaan piti sisältyä aamupala, mutta itse asiassa hotelli tarjoili huoneen hintaan koko päivän ruoat. Aamupalaksi kahvia, sämpylää, leikkeleitä, jogurttia, tuoremehua ja mysliä. Välipalaksi porkkanoita, omenoita ja hedelmäsalaattia. Lounaaksi nakkeja, lihapullia, munakokkelia tai keitettyjä munia, perunasalaattia, italian salaattia, kurkkua, tomaattia, paprikaa, pieniä suolakurkkuja, hillosipuleita, oliiveja ja kaikenlaista muutakin buffetpöydästä. Päiväkahville ei ollut pullaa, mutta sen sijasta voi aivan hyvin sivellä paahtoleivälle marmeladia, jos oli jo makean nälkä. Päivälliseksi voi kerätä juustotarjottimen: sinihomejuustoa, pähkinäistä valkohomejuustoa, kermajuustoja, tuorejuustoja ja täydentää sitä vihanneksilla tai lounaaseenkin sisältyneillä suolapaloilla ja salaatilla. Iltapalaksi voi vielä hakea vaikka pienet leivät.

 

Ainoa ongelma oli, että kaikki ateriat tarjottiin 7:00 – 10:00. Ei ehditty kaikkia museoita koluta vielä niin, että olisi ehditty kymmeneksi takaisin. Käytettiin siis kaikki vatsalaukun rajalliset resurssit, ja vähältä piti, ettei Juhan loman motto ”Liiku, laihdu ja lepää” rajoittunut yhteen ällään, eli lepäämiseen. Siitä huolimatta joidenkin vaatteitten vyötärö ei enää kiristä. Liekö syynä sveitsiläisen pesukoneen kalkkipitoinen vesi?

 

Joskus aiemmilla matkoilla yhteydenpito on ollut nykyistä paljon rajoitetumpaa. Valokuvia otettaessa ei tiennyt, kuinka monta kuvaa olisi onnistunut. Filmirullat piti lähettää kehitettäväksi. Kun tiesimme olevamme samalla paikkakunnalla pitempään, vietiin valokuvaamoon pari rullaa kuvia, jotka sitten monen päivän päästä saatiin kymppikuvina takaisin. Puhelinkioskista saatettiin soittaa kerran viidessä viikossa Suomeen ja kysyä, onko Väyrynen jo pääministeri. Nyt seurasimme online, miten vähältä piti. Ylen uutisten päälähetyskin on katsottu melkein joka päivä, eikä jääty paitsi prinsessahäistä eikä jalkapallostakaan. Ailakin tietää, että jalkapalloa pelataan monissa maissa.

 

Osa lapsenlapsistakin luulee, että mummi ja taata on lomalla tietokoneessa. Viikko sitten näimme livenä Tuukan ja Ellan duettoversion Fröbelin palikoiden kappaleesta ”Pii paa, pii paa”. Kolme kertaa. Ellan pyynnöstä.

 

Tultiin luotijunalla tänne. Matkaa oli 170 kilometriä ja se taittui tunnissa. Taajamien kohdalla hidastettiin, mutta paikoin vauhti oli 300 km tunnissa. Ei se kyllä kovin kummalliselta tuntunut.

 

Hotelliin oli rautatieasemalta noin 200 askelta ja silti tämä on ihan rauhallinen paikka. Saksalaisista sarjoista tuttu hälytysajoneuvojen ääni kuuluu nyt lähempää, vieressä on Polizei.

 

Ilta vietettiin kävellen kävelykatujen alueella.

 
 

 2.7.2010 Ingolstadt

 

Aamulla saimme idean lähteä Ingolstadtiin, koska siellä on outlet-village. Saattaa siellä olla jotain historiallisiakin juttuja, mutta ne eivät olleet tänään tarjouksessa. Rautatieasemalla yritettiin vuokrata autoa, mutta todettiin liian kalliiksi, 130 euroa. Saimme uuden osoitteen, mutta siellä tarjottiin vain Smarttia kahdelle. Ei kun metrolla lentokentälle. Siellä Hertz tarjosi vain yhtä autoa, sekin 175 euroa, kun ei ollut jäljellä kuin isoja. Syynä oli se, että koska on viikonloppu alkamassa, kaikki saksalaiset haluavat lähteä Autobahnille tekemään Stauta. Vihdoin kolmannesta, eli Europcarista löytyi Skoda Fabia kohtuullisempaan hintaan (90 euroa), jolla lähdettiin sitten liikkeelle, siinä kun oli Klimatisierung. Ja lämpöä + 35. Tämä kuva on otettu vasta Ingolstadt Villagen parkkipaikalla.

 
Kyllä tuli monta kertaa ikävä New Jerseyn outlet- kaupunkia, oli tämä vain kalpea aavistus ison maailman menosta. Semmoinen siisti ja kompakti kyllä, miellyttävä ja selkeä shoppailtava.
Aila voi jatkaa valikoimasta lisää. Se vain tuntui oudolta, että Aila säälitteli monta kertaa sitä, että joutui jättämään vaatteita kauppoihin. Minulle se ei tuottanut lainkaan tuskia.
Oli tosiaankin vähän etsiskelyä löytää mitään sellaista, mitä tekisi oikeasti mieli ostaa, tuo Juhan kommentti oli ihan turha tänään, melkein kaiken olisin mieluusti jättänyt kauppaan. Löytyi sentään jotain. Päävoitot tänään menivät numeroille 74, 92 ja 98, ysialkuisille tuli jopa pari voittoa ja sitten kolme pienempää voittoa numeroille 110, 120 ja 134. Katsotaan sitten ensi viikolla, menivätkö voitot ollenkaan oikein.
Paluumatkalla annoin toiselle naiselle ohjeen mennä suoraan Nürnbergin lentokentälle takaisin. Ensimmäinen nainen otti kuitenkin jo alkumatkasta komennon ja käski seuraavasta liittymästä moottoritieltä Ausfahrtiin. Olisikohan syynä ollut Autobahnin liikenteen suuri nopeus, Skodallakin oli parhaimmillaan vauhtia yli 150. Siitä sitten alkoi naisten keskustelu, toinen pyysi tekemään u-käännöstä, kääntyilemään milloin oikealle, milloin vasemmalle, koska tiesi, mistä lentokentälle pääsisi. Ensimmäinen kuitenkin piti päänsä ja ohjasi pikkuteitä pohjoiseen. Välillä oli kumpikin hiljaa, en oikein tiennyt, mihin pitäisi ajaa. Päästiin kuitenkin perille, tai lentokentälle. Sieltä ei sitten ollutkaan helppo päästä keskustaan. U-bahnin automaatti pyysi tasarahaa, kahta euroa, ja vaikka kuinka monta kertaa tarjottiin, se ei kelvannut. Onneksi aseman toisessa päässä oleva automaatti toimi. Suomalainenhan ei apua kysy, mitä sitä nyt muita vaivaamaan. Muutenhan Nürnbergin lentokentältä tietysti pääsi keskustaan täysin vaivattomasti. Milloinkahan ne keksii saman sovelluksen Helsinki-Vantaalla?
Iltapala ostettiin aseman kioskista. Puoli kiloa kirsikoita ja kaksi persikkaa. Emme ole tämännäköisiä persikoita ennen nähneet. Uskaltaakohan näitä kovin monta syödä, kun nämä on kehitetty sellaisiksi, että näistä puuttuu kivi, tai oikeammin se kivi on vain sellainen pienen peukalon pään kokoinen. Jotain geenimuuntelua näissä varmaan on. 
 
 3.7. Saksa jalkapallon loppuotteluun?
 
Päivämme sisälsi tänään kävelyä sinne tänne helteisessä kaupungissa. Työasioihinkin törmättiin kesken lomaa, kun paikallinen pikkuorkka oli torilla soittamassa. Torilla oli joku yksityisten vapaitten koulujen tapahtuma, johon osallistui ainakin Steiner-koulu, Montessorikoulu, Jenakoulu ja joku kristillinen koulu. Jos jossain vaihtoehtokoulussa täällä on näin hyvä orkesteri, niin hyvää työtä tekevät nämä vapaat kasvattajat. Huiluja oli kadehdittavat neljätoista, rummut, kontrabasso, trumpetteja, saksofoneja ja kaikki ottaisin heti orkesteriin.
 
 
Aamuisessa kaupunkikuvassa oli jo merkkejä päivän erityisestä merkityksestä saksalaisille. Monet olivat pukeutuneet Saksan väreihin, kasvoja koristi musta-puna-keltainen meikki ja joidenkin kauppojen ovet olivat kiinni.
 
 
Tavaratalon ravintolassakin miestarjoilija tuli kesken salaatin sanomaan, että voisitteko maksaa, olihan ruoka ok, hänen pitäisi lähteä matsia katsomaan. Jos jotain on, niin naiskollega jatkaa. Kesken housuostosten kuulutettiin, että arvoisat asiakkaat, Saksa on tehnyt maalin Argentiinaa vastaan. Aila jäi suorittamaan vielä kauppoja, minä palasin hotelliin katsomaan peliä. Joka maalin jälkeen kuului hirmuinen huuto, ja kolmannen ja neljännen maalin jälkeen olin kuulevani jopa laukauksia. Tosin tässä vieressä on poliisiasema, ehkä heillä oli liipasinsormi herkässä. Ottelun jälkeen autot töötöttivät ja Saksan liittokansleri Angela Merkel otti vastaan onnitteluja. Uutiset hehkuttivat monella kanavalla historiallista voittoa, enemmänkin Maradonaa ilkkuen kuin Argentiinaa sinänsä.
Olin tosiaankin vaatekaupassa, kun Saksa teki toisen, kolmannen ja neljännen maalinsa. Ne kuulutettiin totta kai. Kolmannen maalin jälkeen tuli lisäkuulutus: ylimääräinen 20%:n alennus kaikista tuotteista Saksan menestyksen johdosta – siis jo ennen kuin peli oli lopussa. Tämä sai aikaan pientä jonotusta kassoille. Jonottelin muiden mukana, ja mietin, miten kerron, että Unikolle ostamastani kolmen osan setistä puuttuvat leggingsit, jotka hintalapussa luvataan ja jotka Iiriksen setissä kyllä ovat. Kassaneiti oli jo valmiiksi vihaisen ja töykeän oloinen, ei toivottanut Grüss Gott tai oikeastaan yhtään mitään. Sain hänet kuitenkin ymmärtämään, että leggingsit ovat hukan teillä. Hän kilisti kiukkuisesti kelloa ja sai paikalle toisen Mitarbeiterinnen, joka lähti settiä täydentämään. Seisoin siinä kassan vieressä odottelemassa ja katselin kiukkuista kassaneitiä. Hän heitteli vaatteita, ja bitte ja danke olivat täysin hukassa. Yhden asiakkaan jälkeen neiti meni kyykkyyn kassan taakse ikään kuin etsisi jotain laatikosta, mutta näin, että hän vain kyykisteli siellä, eikä totisesti tehnyt mitään, ilmeisesti vain kokosi itseään. Voi tyttö parka. Jos hän itse ei ollut Argentiinasta, niin varmaan vähintään poikaystävä oli. Ties mikä häntä kotona odotti, kun oli joutunut saksalaisille asiakkaille laskemaan 20 prosentin alennuksia töissä. Lopulta se toinen nainen tuli takaisin ja sanoi, että hintalapussa on väärä tieto, näihin isompiin setteihin ei kuulu leggingsejä. Ja senhän tietenkään ei pitänyt olla minun ongelmani, vaan heidän ja suomalaisesta kaupasta olisin totisesti poistunut leggingsien kanssa, mutta saksankielen taitoni ei riitä riitelyyn. Toisaalta tiesin, että heiltä ei löydy Unikon kokoisia irtoleggingsejäkään, olin niitä jo etsinyt. Saksan ja Suomen välit pysynevät ystävällisempinä, kun vastasin vain, että kein problem ja maksoin lastenvaatteista 20% vähemmän ja iloitsin heidän kanssaan Saksan voitosta.
Katukuvassa näkyi ja kuului.  
 
 4.7. Laiska sunnuntai Nürnbergissä
 
Käytiin jumalanpalveluksessa ja lelumuseossa, syötiin salaattia makkararavintolassa ja otettiin maisemakuvia linnasta. Ollaanko me jo tylsiä?
Tylsiä tai ei, ainakin vietettiin hyvin omannäköinen ja laiska sunnuntai. Juha lauloi nuoteista saksalaiset virret, ehtoollisleipä oli paksua ja enemmän pahvin makuista kuin suomalainen, viini omenamehua ja ehtoollista jakoivat papin kanssa ihan tavalliset naiset omissa vaatteissaan. Lelumuseossa Juha löysi omia lelujaan. Minä en, joko minulla ei ollut leluja pienenä tai pikkusiskot ovat rikkoneet kaikki. Makkararavintolassa Juha otti kuvia makkarabrötchenistä, mutta söi salaattia, jossa oli kuivattua kinkkua ja vuohenjuustoa ja totesi, että näin hän haluaisi syödä joka päivä. (Ihan varmasti sanoi!)
Linnan mäelle kiivettiin penkki kerrallaan ja katseltiin maailmaa aina välillä. Ohitettiin Albrecht Dürerin museo, kun se ei ollut tänään auki, mutta talo oli koristeellinen ja vanha.
Jossain talon kulmassa oli taas mies, joista Mattus viimeksi totesi: "Ne on aika vaarallisia miehiä, kun niillä on keihäät."
 
Linnan puutarhasta roiskittiin kuvia sieltä täältä, erityisesti ruusuista ja sitten otettiin ne maisemakuvat.
  
Ei käyty linnan sisätiloissa, katseltiin vain koristeellisia taloja ja kujia ja ikkunaluukkuja linnan sisäpihoilla.
 
Täällä on kummallisia patsaita. Eläimet ovat niissä kummallisia ja ihmisten asennot sellaisia, joita ei yleensä ole patsaissa. Emme ole ehtineet syventyä siihen, miksi nämä patsaat ovat tämmöisiä, mutta muutamia kuvia taidearvioinnin todisteeksi:
 
Yksi iso hieno kaivokin on. Siinä on neljäkymmentä erilaista hahmoa, filosofeja, taiteilijoita, evankelistat, kirkkoisät, joitain hallitsijoita ja Mooses ja 7 profeettaa. Kaivo on 1300-luvulta.
 
Ja kirkot ja kirkonpäädyt ovat koristeellisia. Tässä Frauenkirchen pääty. Alaosa oli paketissa.
 
Kävelyn lomassa olemme saaneet tekstiviestejä Air Berliniltä huomisista lennoista. Niissä on pyydetty vahvistamaan istumapaikat ja niin olemme tehneet. Vielä yksi yö maailmalla tänä kesänä. Täällä ukkostaa, voidaan jo tullakin kotiin.
 
5.7. Lähtöpäivä Nürnbergistä
 
Aamulla pakattiin, mutta ensin otettiin varmuuden vuoksi kuva tyttöjen hepeneistä, jotka huomenna lähtevät jakoon. Jos nyt tyttäret, miniät ja pikkutytöt laskevat, mikä rivi on kenenkin, kannattaa ottaa huomioon, että meillä on yksi pikkuinen kummityttö. Sille isommalle ei enää osaa ostaa mitään. Poikien kamat olivat taatan matkalaukussa jo pakattuina.
 
 
 
Hotellihuoneen luovutuksen ja kentälle lähdön väliin jäi neljä tuntia, jotka käytettiin hyödyksi. Juha meni ensin parturiin. Kysyin, miten kauan homma kestää ja sakset jo kädessä neito vastasi, että 10 minuuttia. Eikä siinä kauan mennyt, kun Juhan toiveiden mukainen lyhyt tukka oli valmis ja suortuvat kampaajan sandaalien tasalla.
 
   
 
 
Ehkä kannattaa Suomessa maksaa kaksinkertainen hinta ja olla parturoitavana normaali tunti.
 
 
Näyteikkunasta bongattiin Juhan vanha leluauto (punainen kuorma-auto alahyllyllä). Käytiin kaupassa kysymässä, mitä antiikkilelusta pitäisi maksaa ja hinta on kuulemma 2000 euroa. En ole laskenut nollia väärin! Tosin lelun pitäisi olla ihan kunnossa, Juhan auton patteriohjaus on hajonnut jo 60-luvulla.
 
 
 
Ehdotin, että Juha alkaa tehdä kauppoja seuraavan kerran, kun tekee mieli uutta kitaraa.
Itse asiassa kitara olisi jo ollut valmiina katsottuna, samanvärinen kuin muutkin Ovationit, sopisi siis kalustukseen hyvin. Olisi 12 kieltä ja maksaisi vähemmän kuin yksi leluauto.
Olisi siis rahoitus omasta takaa Saksassa käyneiden vanhempien kaukonäköisyyden ansiosta. Serkkupoika oli kuulemma saanut samanlaisen, ja hajottanut sen parissa viikossa, mutta serkkupojasta tulikin sitten autonasentaja.
 
Lentokentällä oltiin kovin ajoissa, nämä Saksan sisäiset lennot eivät paljon turvatarkastuksia vaadi. Juhan laukussa oli pari kiloa ylipainoakin (ei siis minun, vaikka minun laukussani olivatkin kaikki pikkutyttöjen kamat, joiden painosta Juha on ollut kovasti huolestunut viime päivinä). Mutta Air Berlin sääli Juhaa, eikä ottanut 10 euroa/kilo ylipainomaksua, vaikka niin uhkasikin nettisivuillaan. Toki oltiin pakattu matkaoppaat, suklaat, karkit ja kaikki uudet painavat farkut käsimatkatavaroihin, jotka nyt kyllä painavat!
 
Lentokentällä myyjä varmaan arvasi, että oltiin palaamassa lomalta kotiin. Juha sanoi, että tämänkin kuvan voi laittaa blogiin, hän kyllä keksii siihen jonkun semmoisen tekstin, että kukaan ei sekoita sitä mihinkään romantiikkaan. Tai oikeastaan Juha sanoi, että kyllä siihen sellainen kuvateksti löytyy, ettei kukaan luule sitä romantiikaksi. Ehkä tämä oli sitten semmoinen, kun Juha ei enää keksinytkään mitään.